Viimeisen viikon reissaamiset ja UNELMA.

Jännät bussimatkat ja kohti Victorian putouksia

Välillä keskellä Afrikkaa sitä odotti paluuta Suomeen, jossa on kunnolliset suihkut, pesukone, normaalia ruokaa ja muuta. Mutta oikeastaan nuo kaipuun hetket olivat vähissä; nautin ajastani suuresti! Ja kun lähdön hetki Mpulungusta koitti, tippa silmäänhän siinä tuli! Viimeistään siinä bussipysäkillä taisin luvata, että vielä joku päivä palaan tänne.

Vuorokauden bussimatka kohti Livingstonea ja Victorian putouksia. Bussimatkat ovat kyllä jänniä. Bussit eivät ole leveämpiä kuin täällä, mutta vierekkäisiä paikkoja siellä on toisella puolen kaksi ja toisella kolme. Joten penkit ovat kapeita ja tunnelma on tiivis! Ja koska ihmisiä on enemmän kuin penkkejä, istuvat osa bussin käytävällä monien matkalaukkujen seassa. Aina matkan aluksi pastori nousee bussiin saarnaamaan ja rukoilemaan matkan puolesta (mikä on varmasti ihan hyvä juttu..)! Ja bussimatka täyttyy länsimaisesta gospelmusiikista sekä afrikkalaisesta musasta.

Pääsimme Livingstoneen ja saavuttuamme päätimmekin yöpyä kahden yön sijasta kolme yötä, oli sen verran upea ja edullinen hostelli. Livingstorne tosin taisi olla hyttysten valtaama: noiden kolmen illan aikana sääriini ilmestyi yhteensä 27 hyttysen pistosta. No, toivotaan, ettei yksikään ollut malariahyttynen..:) Tosin nyt kotona voi olla turvallisemmin mielin, jos sairastuu. Mpulungussa en lääkärille olisi mielellään mennyt sen jälkeen, kun paikallisessa klinikassa vierailin…

Victorian putoukset olivat ehdottomasti käynnin arvoinen kokemus, vaikka näin kuivalla kaudella näyttää varmasti ihan erilaiselta kuin muuten. Meitä oli varoitettu eväitä varastavista apinoista, mutta päätimme kuitenkin ottaa riskin ja ottaa eväät mukaan pitkälle päivälle. No, niinhän siinä kuitenkin kävi, että apina (tai paviaani), SUURI sellainen nappasi eväslaukkumme. Apinoita kun ei näkynyt missään, päätimme hetkeksi jättää laukkumme ja eväslaukun yksin. Eipä aikaakaan kun apinat kiiruhtivat esiin. Juuri sain napattua käsilaukkumme turvaan, mutta eväslaukun apina sieppasi kädestäni. Taistelu hävitty, ja kuten sanottu, apinat eivät pelkää naisia. Lohduttavaa on, että apina söi ruoat, mutta jätti kassin ja astiat meille. Apinakohtauksen jälkeen apinoita oli joka puolella ja nyt pelkäsimme käsilaukkujemmekin puolesta ihan oikeasti. Ei muuta kuin kepit käteen ja jatkamaan kävelyä. No saimmepahan ainakin nähdä apinoita (jotka oli kyllä söpöjä, mutta arvaamattomia…)

Kohti suomen syksyä...onks ihan pakko?

Viimeisen viikonlopun vietin Lusakassa rentoutuen, nauttien auringosta, hyvästä seurasta ja käyden eläinpuistossa. En olisi halunnut lähteä syksyiseen Suomeen, olisin kovin mielelläni voinut hypätä bussin kyytiin ja lähteä Sambian pohjoiseen takaisin Lake Tanganyikalle. Lentokoneeseen sitä kuitenkin päädyin, ja oli kyllä mahtava lentää päivällä, selkeällä säällä Afrikan yli nähden Afrikkaa etelästä pohjoiseen ilmasta käsin!

Takaisin Suomessa: tiesin, että tulen kaipaamaan paitsi aurinkoa ja lämpöä, mutta ennen kaikkea kaikkia niitä ihania ihmisiä, lämmintä ilmapiiriä, stressittömyyttä ja kiireettömyyttä. Taas sitä muistaa, kuinka etuoikeutetussa asemassa sitä on niin moniin muihin ihmisiin nähden maailmassa. Opiskelijanakin minulla on kaikkea, mitä elämiseen tarvitsen ja niin paljon enemmän. Mutta enemmän kuin tätä omaisuuttani, hyvää ruokaa, pesukonetta, suihkua sun muuta, kaipaan stressitöntä ja kiireetöntä elämää. Aina on aikaa kohtaamiselle ja aina on uusi päivä...

Mitä sitten seuraavaksi?

Jumala on laittanut sydämeeni UNELMAN. Nyt kun olen nähnyt orpokoulun arjen, plussat, sen haasteet ja tarpeet, tahtoisin parin vuoden kuluttua palata takaisin – silloin, kun minullakin on vähän enemmän opetuskokemusta takana. Olisi mahtavaa aina uudelleen parin vuoden välein palata tuohon kouluun. Koska orpokoulun opettajilla on vain vuosi ”lähetystyöntekijä + opettaja –koulutusta” takana, on yhdessä opettajien kanssa työskentely ja oppiminen antoisaa ja tärkeää. Mielestäni on tärkeää, että koulussa on paikalliset opettajat, mutta koulu tarvitsee myös tietoa ja taitoa nykyaikaisista opetusmenetelmistä ja materiaaleista. Opettajat itse ovat käyneet koulun, jossa ei ole opetusmateriaaleja ja jossa opetusmetodit ovat hyvin opettajakeskeisiä. Joten sen lisäksi, että koululle monet lahjoittavat materiaaleja, täytyy opettajia ohjeistaa, miten niitä käytetään. Esimerkkinä löysin koululta vesivärit ja pensselit, mutta yksikään opettaja ei tiennyt kuinka niitä käytetään tai miten niitä voisi hyödyntää opetuksessa. Olisikin hienoa, että kun oma opetuskokemukseni Suomessa lisääntyy, niin voisin olla myös jakamassa uusia ideoita, opetusmetodeja ja materiaaleja orpokoulun opettajien kanssa. Tämän lyhyen harjoittelun aikana olen oppinut myös valtavasti heiltä, ja koen saavuttaneeni tiettyjä tärkeimpinä pitämiäni omia oppimistavoitteita vasta tässä viimeisessä harjoittelussa. Joten tärkeänä lisänä uskon, että tulevaisuudessa opin myös itse niin paljon lisää heiltä!

Oon ihan innoissani uudesta unelmastani! Olen pohtinut paikkaani lähetystyössä pitkään. Tuntuu, että paikkani on ainakin vielä Suomessa, mutta silti sydämessäni on liekki lähetystyölle erityisesti Afrikassa. Ja tämä tuntuu juuri täydelliseltä! Ehkäpä tässä selvisi pieni osa Jumalan tarkoitusta matkalleni..? Ainniin. Mulla on iso nippu Sambian rahaa. Rahanvaihtopiste ei ollut Sambian lentokentällä auki ennen lentoani, Lontoossa Sambian rahaa ei oteta vastaan ja tänään monen yrityksen jälkeen sain kuulla, ettei missään Suomessakaan sitä oteta vastaan. Joten ei ilmeisesti auta muu kuin laittaa raha odottamaan seuraavaa matkaa sinne…;)

Lake Tanganyikalla meillä oli tapana laulaa yhtä kaunista laulua "Light the Lake". Laulu kertoo siitä, kuinka tavoitteena on tavoittaa järven äärellä olevat monet, monet pienet kylät, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia. Tässä pari viimeistä säkeistöä siitä.

"We will walk in faith and prayer
in His authority
bringing peace and hope and freedom
for the kingdom is at hand.

The people who live in darkness
will see a great light
our Father in Heaven
has sent the Good News.

We will go and take the gospel
and tell them of your name
we will go in obedience
serve in love around the Lake."

Ja tässä tästä orpokoulusta kerrotaan youtubessa, eli sinne klik!

http://www.youtube.com/watch?v=iw9QsiiLdlU&noredirect=1

Rento Afrikka - rento harjoittelu (ja jotain niin paljon muutakin kuin vain harjoittelu!)

Rento Afrikka - stressiton harjoittelu

Viimeiset opetustunnit takana, aika ihmeellista. Aika on vaan lentanyt! Kun lahdin harjotteluun tanne, ajattelin, etta tulen stressaamaan PALJON ja viettamaan suurimman osan ajastani tunteja suunnitellessani, erityisesti kielen ja toisen kulttuurin takia. Mutta. Tama on ollut harjoitteluista se, jota olen vahiten stressannut! Koulu on vaan tuntunut luontaiselta paikalta opettaa ja koska taalla ei ole miljoonia opetusmateriaaleja, mita kayttaa ja siten tuhlata niiden miettimiseen aikaa. Tanaan multa kysyttiin, mita olen itsestani oppinut tana aikana. Vastasin, etta ainakin nyt tiedan, etta musta on opettamaan maailman toisella puolella englanniksi (- ja kylla, kaytin viime viikolla jopa bemban kielta tunneillani!) Melkeinpa voisin kuvitella tyoskentelevani tassa koulussa tulevaisuudessa… Vaikka ehka bemban kieli kuitenkin kaipaisi viela aika paljon harjoitusta..;)

Talla viikolla vierailin myos kaupungin koulussa eka- ja tokaluokalla seka erityisluokassa. Jokaisessa luokassa on 60-80 oppilasta. Periaatteessa kouluilla on luokkakokojen rajat, mutta kaytannossa ne eivat toimi, silla kouluja ei ole tarpeeksi. Nytkaan kaikki halukkaat eivat paase kouluun. Haastetta tosiaan riittaa opettajilla ja oppilailla! Ei ole helppoa varmistaa, etta kaikki oppivat, ja puolet oppilaista eivat jatkakaan peruskoulun jalkeen, koska heidan tiedot eivat ole riittavat. Luokissa ei myoskaan ole minkaanlaisia opetusmateriaaleja tai kirjoja. Eskarista lahtien oppilaat kopioivat tehtavat taululta omiin vihkoihin ja sen urakan jalkeen viela yrittavat jaksaa tehda tehtavat. Myos erityisluokassa oli oppilaita 20, ja opettajalla tosiaan riitti haastetta hyvin erilaisten oppijoiden kanssa. Valitettavaa oli kuulla, etta kaupungissa on moninkertaisesti erityisoppilaita, jotka eivat ole mahtuneet kouluun. Oli kuitenkin hienoa nahda opettajien into opettamiseen ja kaikki se karsivallisyys kaikkien oppilaiden keskella!

Tulin siis tekemaan harjoitteluni tanne. Mutta musta tuntuu, etta harjoittelu on ollut vain hyvin pieni osa kaikkea sita, missa oon saanut olla mukana ja mita oon taalla oppinut. Jollain oli aika paljon isommat suunnitelmat mulle kuin mita itsellani oli...:)

Vetta taivaalta ja jarvesta

Taala orpokoulussa opettajat menevat joka lauantai vierailemaan muutaman lapsen kotona. Kahtena vapaana lauantaina mun on pitanyt menna mukaan, mutta kumpanakin olen ollut kipeana.. Taitaa olla opettajan vika kuitenkin olla kipeana viikonloput… Tosin monet ovat flunssasa nyt ja sanovat sen johtuvan saan muutoksesta. Eli nyt on tullut VIELA kuumempaa (lokakuu kuulemma kuumin kuukausi) ja sadekausi lahestyy. Pari paivaa sitten saatiin eka sade kuivan kauden jalkeen, oli aika hienoa! Valitettavasti vain ehdin lahtemaan juuri ennen mangoaikaa, kun kaikkialla on niin herkullisen nakoisia mangopuita!

Viela ennen lahtoa sain nakojaan muistutuksen siita, etta vesi ja sahko eivat ole itsestaan selvyyksia. Kolme paivaa koko kaupungissa oli vesi poikki ja pari paivaa sahkot. Yleensa sahkokatkoksia on usein, mutta kestavat vain muutaman tunnin. Mutta veden kanssa tassa kaupungissa on suuria ongelmia, mita ihmettelen suuresti – onhan kaupunki maailman toiseksi syvimman jarven aarella! Siitakin selvittiin (ja saatiin hyva syy uida taas jarvessa! ;)

Kohti etelaa... ja pohjoista

Huomenna koittaa matka kohti etelaa. Juuri kun on alkanut enemman tutustua ihmisiin, joutuu jo lahtemaan. Tuntuu, etta hyvin olisin voinut viettaa vaikka pari viikkoa viela taalla. Huomenna siis tapotayden bussin kyytiin kohti Kabwea, jossa saan hyvalla tuurilla nukkua kolmen tunnin younet ennen bussimatkaa kohti Livingstonea. Kabwesta mukaan tulee aiempi kamppis taalta ja yhdessa lahdemme viisumirahasaastoilla kohti Victorian putouksia! Lusakassa vietan viela muutaman paivan ja sitten kohti lansimaista kulttuurishokkia…

Ihmisia ja elamaa

Kotiopetusta ja illallisia

Taa viikko on vaan huristanut ohi. Presidentin vaalit oli tiistaina, joka oli kaikille vapaapaiva. Ja meidan koulussa koko viikko oli vapaata, koska uusi presidentti ilmoitettiin vasta perjantaina. Olin loppuviikon kotiopettamassa yhdessa perheessa. Perheen aiti kertoi, etta lapset eivat oppineet valtion koulussa mitaan, joten paattivat ottaa lapset kotiopetukseen. Nyt kaikki naapurit haluaisivat tuoda lapsensa heille opetettavaksi.

Talla viikolla oon saanut viettaa monia iltoja paikallisten perheiden luona illallisella, mista oon nauttinut. En ehka ole nauttinut ruoasta niinkaan, mutta seurasta ja siita, etta heidan kanssaan eniten oppii kultuurista. Tanaan olin kylan toisella puolella vahan koyhemmalla alueella yhden tyontekijan luona, ja han kertoi kuinka suuri etuoikeus hanen perheelle on, etta olin heilla kylassa. Yritin kertoa, etta taitaa olla suurempi etuoikeus, etta mina saan olla heilla kylassa.

Jotain, mita kaipaan. Jotain, mita tulen kaipaamaan.

Valilla sita kaipaa asioita Suomesta. Kun sita pesee pyykkia vahan valia, kaipaa pesukonetta. Ja kun taala tosiaan hikoaa kuin pieni sika, tulee pyykkia usein ja paljon. Kaipaan myos suklaata! Koko kylasta ei loydy ainoatakaan suklaapalasta (eika kylla muutakaan karkkia). Nyt olen alkanut kaivata myos puhdasta keittiota (jossa ei lentele miljoonaa karpasta eika jokaisessa ruokajutussa juokse muurahaisia tai muita otuksia). Toisaalta sita myos kaipaa iltoja, jolloin ei tarvitse vahan valia lisailla hyttysmyrkkya (olen uskollisesti kuluttanut jo kaksi purkillista). Niin, ja en uskonut kaipaavani Suomen viileaa syksya, mutta aina valilla kun vain istuukin ja hikoaa ku isommankin urheilusuorituksen jalkeen, miettii, etta Suomen syksy on toisaalta ihan jees. Mutta kun menee rannalle istuskelemaan tuulen aareen ja katselee jarvelle laskevaa aurinkoa, unohtaa viileyden kaipuun aika nopeesti…:) Toisaalta taalla on monia asioita, joita tulen varmasti kaipaamaan Suomessa. Aivan ihanat ihmiset ja se, etta aina on seuraa, kun sita kaipaa (ja aika usein myos silloin, kun sita ei kaipaa..). Jarvi, hiekka ja aurinko. Kiireettomyys. Aitous. Valittaminen. Ihanat lapset. Oma rauha kaikkien ihmisten keskellakin (ei televisiota, ei surffailua netissa, ei radiota…).

Mika mua on taalla puhutellut paljon, tiivistyy hyvin Matt. 16:24-25. Voi sita noyryytta naissa ihmisissa ja aitoa halua palvella Jumalaa ja lahimmaista. Kun oppisi nailta ihmisilta tuosta edes pienen palan kotiin viemisiksi…

Koti ja koulu

Koulu on kivaa!

Viime viikolla pohdin, miten selvian harjoittelusta. Taman viikon olen opettanut ja todellakin nauttinut! Toki haasteita on ja paljon, ja ne monet niista hyvin erilaisia kuin Suomessa. Olen jutellut paljon eraan etela-afrikkalaisen opettajan kanssa, joka on taalla avustamassa koulussa. On hienoa, etta on joku, jonka kanssa voi keskustella, mita hyva opetus voisi olla ja mita se voisi tassa koulussa olla. Mietimme, etta koulutyo taalla on kuin norsun syonti. Tuntuu mahdottomalta olla auttamassa tai edistamassa sita millaan tavoin, tyota kun on NIIN paljon. Mutta norsunkin voi syoda pala palalta ja pala palalta voimme myos koulussa olla auttamassa pienissa asioissa ja edistamassa pienin askelin. Opettajat taalla odottavat oppivansa paljon minulta (mika toki kannustaa suunnittelemaan tunnit mahdollisimman hyvin!), mutta uskon etta mina opin viela enemman taalla ollessani.

Yksi hassu juttu taalla on paikallisten englannin kieli. Valilla se pistaa nauramaan, valilla mietityttamaan... Bemban kielessa melkein kaikki sanat loppuvat i-kirjaimeen, joten he yrittavat myos paattaa kaikki sanat englannissa i-kirjaimeen. Kun opettaja luokassa laskee, han laskee “eighti, nini, teni, eleveni…” Ja jostain syysta kaikki vaihtaa l ja r –kirjainten paikkaa sanoissa, erityisesti lapset. Rat on lat ja play on pray. Tanaan yksi taalla olleista oli kirkossa ollessaan kuullut jonkun nuoren sanovan “We play for Zambia erections.” Jep.

Juuri kun olen innoissani suunnittelemassa ensi viikon tunteja, tulee tieto, etta luultavasti ensi viikolla ei ole kuin maanantaina koulua. Tiistaina on presidentin vaalit ja lasten on liian vaarallista kavella pitkat matkat kun mita luultavammin se ei ensi viikolla ole kovin turvallista. No ehkapa keksimme jotain muuta korvaamaan tunteja…

Koti

Paikka alkaa tuntumaan kodilta. Ihania ihmisia ymparilla ja asioihin alkaa tottumaan, paitsi kuumuuteen...(ja asioita Suomessa alkaa pitamaan aika luksuksena..;) Mun sangyn ylapuolella on ainakin seitseman isoa hamahakkia, mutta musta jotenkin vaan tuntuu, etta ne kuuluu sinne, eika niita siksi tarvi pelata. Niin, ja sain korvatulpat yhdelta tytolta, joten yot voi nukkua rauhallisesti. Kumma juttu on myos kahvi. Suomessa en juo kuin aamukahvin, ja taalla sanoin ensimmaisena iltana etten muuten juo kahvia. No niin vain kavi, kuten aina Afrikassa, etta kahvikuppi on kadessa lahes aamusta iltaan… (ehka se johtuu maidosta, joka on melkein kuin kermaa…)

Pari paivaa oon ollut kipeena. Kuumetta ja paa sairaan kipeena. Tyypit rukoili ja meinas etta ellei olo oo parempi tanaan, maanantaina mennaan malariatestiin. Onneksi tanaan oli superpaljon parempi olo eika lainkaan paa kipea!

Kaytiin myos poliisiasemalla perjantaina, koska viisumi pitaa uusia. Mulla piti olla business viisumi (jonka uusiminen maksaa 150 euroa), mutta yhtakkia huomattiinkin, etta mulla on visitor-viisumi, jota ei voi uusia, eli maksimiaika on 30 paivaa. Poliisiseta oli hyvalla tuulella ja paatti etta mun harjoittelu tai tyo taalla kuulostaa niin hyvalta, etta voin hyvin olla pitempaan ilman mitaan maksua!! Toinen poliisitati alkasi miettimaan, mita voisin tuolla saastyneella rahalla tehda – ostaa vaatteita? Ruokaa? Tehda jotain kiva? :) Sambialaisilla on kylla ihan huippu huumorintaju! Nama osaa nauraa vaikeille ja vaarallisille asioille. Mikaan ei ole liian pienta tai suurta, etteiko sita voisi ottaa huumorilla ja nauraa.

Koulukulttuurishokki, ihmeellinen muzungu Chipwassa ja paratiisiranta

Koulukulttuurishokki

Tuntuu, etta taa onkin ennemminkin lahetystyon harjoittelu, ei opetusharjoittelu – no ehka jollain oli suuremmat suunnitelmat minua varten… Muutaman paivan olen ehtinyt tutustua kouluun talla. Aikamoinen koulukulttuurishokki. Kaikki on NIIN erilaista. Ekat paivat olivat vaikeita, ihan meinasi tippa tulla silmaan kun seurasin opetusta… Seurasin muutaman tunnin tokaluokkaa, jotka siirtyvat tammikuussa kolmannelle luokalle. Heilla oli matikan kertausta ja kovin olivat vaikeuksissa HYVIN helppojen yhteenlaskujen kanssa. Oman nimen kirjoittaminenkin tuotti monelle vaikeuksia. Mietin, ovatko opettajat lainkaan lukeneet opetussuunnitelmaa ja mita he ovat tehneet nama pari vuotta, jos nama asiat ovat edelleen vaikeita. Eras haaste on tietysti kieli. Kaikissa kouluissa pyritaan puhumaan englantia mahdollisimman paljon, jota oppilaat eivat osaa. Useissa kouluissa oppitunnit ovat kahden tunnin pituisia. Kylla – ekaluokkalaisilla. Ja koska heilla ei ole paljon valineita eika oppikirjoja, kuluu suurin osa ajasta opettajan kuunteluun tai kuorossa toistamiseen. Luokkakoot ovat usein ihan liian isoja. Opettajat taalla eivat usein ole kouluttautuneita, moni tulee suoraan yla-asteen jalkeen opettajaksi, ja esimerkiksi tassa koulussa opettajilla on vuoden koulutus takana. Nyt osaan tosiaan arvostaa Suomen opettajankoulutusta ja koulutusjarjestelmaa. Mietin, miten tulen selviamaan harjoittelusta taalla ja luulen, etta ainoa keino on taalla ollessa irtauduttava Suomen koulumaailmasta ja kaannettava ajatusmaailma Sambian koulumaailmaan ja koulutusajatteluun. Afrikka tarvitsee osaamista, joka kehittaa Afrikkaa – ja se osaaminen ei valttamatta ole samaa kuin lansimaalainen.

Muzungu Chipwassa!

No mutta, sitten Chipwan savimajakylaan! Vierailimme muutaman paivan pienessa hyvin perinteisessa Afrikkalaisessa kylassa ihan Tansanian ja Sambian rajalla – valtioita erottaa vain pieni kapea joki (joka tosin on taynna krokotiileja). Kyla oli hiekkarannalla ja oisin tahdet olivat upeita, koska lahimaillakaan ei ollut sahkoa. Vierailtiin siis yhden sambialaisen lahetystyontekijan luona ja meita valkoihoisia oli kolme. Tunne oli kuin elaimella elaintarhassa tai kalalla lasikipossa. Eli valkoisia ihmisia ei moni ollut aikaisemmin edes nahnyt. Missa ja milloin tahansa liikkuikin, kuuli lasten huutavan “muzungu, muzungu” (= valkoihoinen) ja juoksevan peraan. Jos istuin sisalla tehden jotain tai tekematta mitaan, oli vahintaan nelja silmaparia ikkunan takana tarkkailemassa minua. Jos menin pesemaan hampaita jarvelle, seurasi lapsilauma perassa. Jos kavelin kylassa, oli kummassakin kadessa vahintaan kuusi lasta. Aluksi tama valkoihoinen tuntui pelottavan heita: kun kaannyin yhtakkia tai rupesin puhumaan, juoksivat lapset akkia karkuun muutaman metrin. Hassua. Mieleeni tuli myos Suomessa tuttu leikki “Kuka pelkaa mustaa miesta?”. Moni vanhempi ihminen pelkasi valkoihoisia (samaistettiin aaveisiin tai muuten vaan kummiin juttuihin) ja pelko siirrettiin lapsille. Ihmettelin, kun moni aiti toi pienta itkevaa lastaan lahelleni ja mita lahemmas he tulivat, sita enemman lapsi huusi ja itki. Kysyin, miksi he tekevat niin, vaikka tietavat lapsen pelkaavan. Heilla on kuulemma tapana sanoa, etta jos lapsi ei kayttaydy kunnolla, viedaan heidat muzungun luokse. Toivoin, etta olisin voinut vaihtaa ihonvarini, naps.

Tarkoitus oli myos tutustua kouluun. Koulussa on paljon lapsia ja kolme opettajaa. Kaksi opettajaa olivat nama pari paivaa “jossain”, kuten on tapana, joten yksi opettaja opetti kaikkia luokkia juosten luokasta toiseen. Tarkoituksenani oli seurata opetusta, mutta paadyinkin opettajaksi koko paivaksi. Huomasin yhtakkia olevani 40 ekaluokkalaisen edessa opettamassa matikkaa – ilman etta he ymmarsivat sanaakaan englantia tai mina heidan kieltaan. Joka kerta luulin tunnin alussa, etta talla kertaa vain seuraan opetusta, mutta aina huomasin opettajan kadonneen opettamaan jotain muuta luokkaa. No, selvisin, ja oppilaatkin ovat hengissa. ;)

Koyhyydesta paratiisiin...

Kyla opetti taas arvostamaan entista enemman sahkoa, vetta, vessaa ja sankya. Mutta aina se pistaa miettimaan. Se on vain niin erilainen maailma kuin tama. Vaikka luulin Mpulungun olevan erilainen, on Chipwa viela kauempana minun normaalistani. Toisaalta heille se on normaalia ja minun elamani heille kummallista. Paluumatkalla poikkesimme aivan ihanalla “paratiisirannalla”. Jos haluaa oman hiekkarannan palmuineen, hyvine ruokineen ja majoituksineen, kannattaa suunnata tanne! Oli aika upeeta. Tai oikeestaan tosi upeeta. Vain me kuusi. Eika yhtaan perassa juoksevaa lasta..;)

Koskettava hetki vankien kanssa

Tanaan kaytiin vierailemassa vankilassa ja vietiin taas ruokaa heille. Talla kertaa soimme vankien kassa, laulettiin ja myos vangit olivat tehneet laulun meille. Eras vanki kertoi, etta oli Jumalan johdatusta, etta han oli paatynyt vankilaan. Aluksi han ajatteli, etta vapaaksi paastessaan han aikoo kayda miehen kimppuun, kenen vuoksi oli vankilassa. Kuitenkin joka paiva, kun taalta oli viety vangeille ruokaa ja luettu Raamattua, han alkoi muuttua. Nyt han rukoilee taman miehen puolesta, jolle halusi pahaa. Han sanoi olevansa iloinen, etta joutui vankilaan, silla ilman sita han ei olisi kuullut evankeliumia. Oli mahtava nahda vankien laulavan ja rukoilevan yhdessa ja toistensa puolesta.

Aika taalla on mennyt tosiaan nopeasti. Edelleen suurin haaste on kuumuus, ja joka paiva on vain kuumempi. Toisaalta ehka siihen alkaa pikkuhiljaa jo tottumaan. Ensi viikolla aloitan ihan oikeesti opetusharjoitteluni...;) 

Orientaatiota, afrikkalaista popitusmusaa ja krokotiileja

Tyoharjoittelua?

Valilla mietin, etta miksi olen taalla. Tyoharjoittelussa, kylla. Mutta valilla tuntuu, etta taalla ololle onkin jokin ihan muu tarkoitus. Laskin tunteja, joita harjoittelun aikana tulisi tehda ja saa nahda miten ehdin. Huomenna alkaa koulu taalla, mutta kuulin, etta tiistaista torstaihin olenkin jossain pikkukylassa parin tunnin venematkan paassa. Tosi hienoa paasta sinne, mutta sekin syo jo viikon harjoittelusta. No, ehkapa taalla ololle onkin jokin muu(kin) tarkoitus.

Orientaatiota ja haasteita...

Tama viikko onkin ollut orientaatiota tiimin tyohon taalla. OM:lla on taalla tiimilaisia ympari maailmaa ja tyota on monenmoista. On ollut hienoa kuulla, miten kukin on tanne paatynyt ja nahda, miten arvokasta tyota he taalla tekevat. On tosiaan aikamoinen uhraus luopua lansimaalaisesta hyvinvointielamasta ja tulla tanne. Isona haasteena itsellani on ainkin kuumuus.  Vaikka kuumin aika on vasta joulu-tammikuussa, on taalla kuin saunassa. Toinen haaste talla hetkella on nukahtaminen. Meinasin ottaa korvatulpat, ja nyt kaduttaa etten ottanut. Oisin koirat ulvovat kilpaa ja jossain “baarissa” soi afrikkalainen popitusmusa ja kovaa. Se on janna, silla vaikka afrikkalaisilla ei muuta olisi, on heilla kovat kaitsarit – ja siitahan he ovat ylpeita! Parin viikon paasta on presidentin vaalit, joten kaupungilla kulkee autoja, joiden kaitsarit huutavat musiikkia ja kannatushuutoja omalle ehdokkaalle, ja sen aanen varmasti kuulee koko kaupunki. Jaan huoneeni eraan Papua Uusi-Guinealaisen naisen kanssa, ja han haluaa ehdottomasti pitaa ikkunan auki, jotta olisi viileampi. No, korvatulppien metsastys jatkuu.

Vetta ja krokotiileja

Yli viikon uurastuksen jalkeen kaivosysteemi on saatu kaivettua syvemmaksi ja nyt meilla tulee taas vetta! Tosin pesu jarvessa olisi edelleen paljon mieluisampaa, mutta. Eilen illalla eras tyontekija katseli, kun meidan koira taalla oli rannassa pyydystamassa rottia. Samaan aikaan kaksi isoa krokotiilia oli aikeissa pyydystamassa koiraa. Juuri meidan rannassa, jossa uimme ja pesemme pyykkia. Onneksi koira saatiin pelastettua, mutta nyt ei kylla ole jarveen menemista ainakaan hetkeen… Mutta hassua, miten uskollinen Jumala on – juuri kun mahdollisuutemme jarvessa peseytymiseen lakkasi ainakin toistaiseksi, saimme veden sisalle! Toivottavasti vesi myos riittaa.

No mitas muuta, kuin krokotiileja ja tyoharjoittelua (tai sen puutetta). Perjantaina olimme sairaalassa, keskusteltiin ja rukoiltiin potilaiden kanssa. Jalleen oli suru nahda, miten huonoissa oloissa potilaat taalla ovat. Eilen illalla istuskelin ilta-auringossa veneessamme ja katselin kaunista auringonlaskua. Kaunista! Tanaan pesin pyykkia rannalla (juu, olin varovainen krokotiilien kanssa, pari tyyppia oli mukana vahtimassa vetta..). Paikallisia lapsia oli uimassa ja huusi “muzungu, muzungu” eli “valkoihoinen”! Hih. Taalla se on kuitenkin “positiivinen tervehdys”.

Lusakasta Mpulunguun

Lusaka

Jo lahes viikko takana. Taalla minut on otettu ihanasti vastaan, ihmiset ovat tosi ystavallisia ja avuliaita. Muutaman ensimmaisen paivan vietin Lusakassa. Luotin paikallisiin, jotka totesivat kulkemisen olevan turvallista paivisin, ja niin se tuntui olevan. Ensimmaisena paivana menin huoltoasemalle syomaan. Odotellessani ruokaa eras pieni tytto tuli luokseni “Madam, I came to ask you a job for me”. No talla kertaa tytto ei saanut toita. Seuraavana paivana menin taas huoltoasemalle, siellahan soitettiin ylistysmusaa, Hillsongia! Cool!

Lauantaina tapasin Sambian, Malawin ja Ugandan eraiden kirkkojen piispan. Sovittiin, etta menen sunnuntaina kirkkoon hanen kanssaan. Se oli perinteinen sambialainen jumalanpalvelus. Oi, rakastan niita lauluja ja heidan laulamistaan niin paljon! Kerroin sen heille, ja kuoro teki minullekin tervetulolaulun Sambiaan. Kunpa ihmiset suomessakin laulaisivat yhta innokkaasti kirkossa! Paadyin myos pitamaan kirkossa puhetta. Piispa myos esitteli aluetta ja visiota. Kylassa ei ole koulua, joten he ovat rakentaneet vessan ja vesisysteemin kylaan seka ostaneet tontin klinikalle, joka rakennetaan heti, kun on rahaa. Myos koulurakennus on rakennettu, viela tosin puuttuu kalusteet ja opettaja. Itsellani syttyi heti visio kaikista opetusmateriaaleista ja tietysti itsestani opettajana siella! :)

Planin kummitapaaminen

Mina ja siskoni Heidi ollaan jo reilun kuuden vuoden ajan tuettu erasta tyttoa Planin kummitoiminnan kautta. Tytto asuu lahella Lusakaa, joten minulla oli mahdollisuus kayda tapaamassa hanta ja perhetta. Hanen omat vanhemmat ovat kuolleet, joten isoaiti piti tytosta huolta. Kyla oli todella keskella ei mitaan. Matkalla ostin muiden tuliaisten lisaksi perheelle maissijauhoja, saippuaa ja ruokaoljya. Voi kuinka perhe iloitsi ja mummo ryhtyi tanssiin kun saivat lahjan! Tapaaminen oli todella mahtava ja perhe (eli sukulaiset, joita oli yhteensa 17) olivat todella ystavallisia, vieraanvaraisia ja ihania! Perhe esitteli kotiaan eli savimajoja ja opetti tekemaan heidan perinteista ruokaa. Oli hienoa nahda Planin tyota alueella. Plan on tukenut hyvin paljon koulua, jossa kummityttomme kay, he ovat antaneet vuohia, jotka uusien synnyttya annetaan naapurille. Plan myos kouluttaa katiloja kyliin, joista naiset eivat paase tai ehdi sairaalaan synnyttamaan. Lisaksi Plan on muun muassa antanut lainaa peltojen viljelemiseen. 

Kavimme myos katsomassa kylan koulussa. Periaatteessa luokan maksimikoko on 35 oppilasta, mutta taalla oppilaita oli 45 luokassa, koska muita kouluja ei ollut. Suurimpana haasteena tosin nahdaan kieli. Kouluissa opetetaan englanniksi ainakin alaluokkien jalkeen, mutta kuitenkaan suurin osa oppilaista ei ymmarra englantia.

Oli ilo huomata, kuinka vahalla rahamaaralla me Suomesta voimme auttaa yhta lasta, perhetta ja jopa koko kylayhteisoa. Meilla on kaikki, mutta heilla tuskin mitaan. Parin ravintolalounaan hinnalla pystyy niin paljon auttamaan!

Lake Tanganyika

Saavuin eilen Mpulunguun. 17 tunnin ajomatka tapotaydessa bussissa Lusakasta Mapulunguun meni hyvin – lukuunottamatta kahta renkaan puhkeamista. No onneksi oli myos kaksi vararengasta. Loppumatkasta jonkun laukku tippui kyydista joten palasimme etsimaan sita. Loysimmekin sen jonkin ajan kuluttua. Onneksi ihmiset ovat taalla tottuneet odottamaan ja ottavat huumorilla vastaan vastoinkaymiset!

Saavuttiin aamulla tanne Lake Tanganyikaan, jossa on siis tarkoitus tyoharjoittelukin tehda. Koulut alkaa loman jalkeen vasta ensi maanantaina, joten on muutama paiva aikaa orientoitua paikkaan. Lake Tanganyika on maailman toiseksi suurin jarvi, aivan ihana! Pulahdimme heti sen kirkkaaseen ja lampimaan veteen virkistaytymaan. Uiminen siella on periaatteessa turvallista. Rannalla jossa uimme, on kylla krokotiili, mutta kylan ihmiset kutsuvat sita uskolliseksi krokotiiliksi. Se tulee aina iltaisin 6-7 aikaan esille, joten emme ui enaa viiden jalkeen. Paivalla on niin paljon menoa ja melsketta jarvella, joten se pysyy omissa oloissaan. On siis vain luottaminen krokotiilin uskollisuuteen, ei tuota ihanaa jarvea voi vastustaa talla helteella! Nyt on siis kuiva kausi ja vesi loppu, joten senkin vuoksi on turvauduttava jarveen peseytymisessa ja ruoka- ja juomaveden hakemisessa. Vesi muuten maistuu puhdistamisenkin jalkeen kalalle.

Mpulungu on melko pieni kaupunki, tai pitaisiko sanoa kyla. Tosin aivan ihanan oloinen. Kavellessa lapset juoksevat luokse, huutavat “Mulishani, How are you?” Kylassa on pieni tori ja muutama pieni “kauppa”. Lahes kaikki elama on jarven ymparilla, vuorokauden ympari joku on kalastamassa, naiset pesevat pyykkia ja lapset uivat. Rannalla on tori, joka aamusta iltaan on ihmisia taynna. 

Tanaan kavimme kirkossa, jonka Livingstone rakennutti ensimmaisena lahetystyontekijana alueelle. Kavin myos vankilassa. Sinne viedaan joka paiva taalta ruokaa ja keskustellaan heidan kanssaan, koska valtio ei anna heille ruokaa, tai ei oikeastaan mitaan. Tassa vankilassa ihmiset istuvat vain pienista rikoksista kuten varastamisesta, ja useat ovat tulleet Sambiaan Tansanian tai Ugandan rajoilta ilman papereita. Oli surullista nahda todella pienet sellit, joissa kussakin oli 14 miesta. Heilla ei ole siella vessaa, ei patjoja, joilla nukkua. Ei mitaan. Ihmiset, jotka vievat heille ruokaa ja antavat aikaansa heille, tekevat arvokasta tyota!

Eli Afrikassa ollaan. Oikeessa Afrikassa. Taas oma sopeutuminen tanne. Onneksi en oo nahnyt kuin yhden hamahakin vasta, tosin se oli aika iso.