”I never knew of a morning in Africa when I woke up that I was not happy.” –Ernest Hemingway

Totta puhuen…

 

Jos rehellisiä ollaan, neljä kuukautta sitten Sambiaan lähtiessäni pohdin kaikenlaista. Päällimmäisinä oli ajatus, että okei, ehkä mä voin antaa neljä kuukautta elämästäni Jumalan työhön. Mutta tää saa olla viimeinen kerta Afrikassa. Sitten mä voin rakentaa hyvän elämän Suomessa. Aion muuttaa kivaan kämppään, etin kivan työpaikan ja asettaudun vähän pysyvämmin johonkin. Alussa kieltämättä oli vähän haikailuja koti-Suomeen ja mietin, mitä ihmettä mä täällä taas teen. Mutta kuitenkin heti astuessani Sambiaan mä tiesin, että se on Jumalan tahto ja mun oli hyvä olla. Nyt neljä kuukautta myöhemmin tajuan, että Jumala antoi niin paljon enemmän mulle, mitä mä pystyin toivomaan tai mitä mä voin antaa Hänen työllensä. Mun aikani tuolla oli täynnä mahtavia hetkiä, joita en vaihtaisi pois. Ja ajatus siitä, että tuo sai olla viimeinen kerta… no, nyt ajatus on, että toivottavasti seuraava kerta tulee ja pian! Elämä vaan Suomessa ei oo yhtä jännittävää. Ja jos on Jumalan kutsu tiettyyn paikkaan, tiedän että se paikka on paras.

 

 

 

”I never knew of a morning in Africa when I woke up that I was not happy.”

Tällä hetkellä istun bussissa kohti Livingstonea. Lauantaina oli aika jättää hyvästit Mpulungulle ja tiimille – hyvin haikein fiiliksin. Tai oikeastaan en jättänyt hyvästejä, vaan sanoin muiden lomalle menijöiden tapaan, nähdään taas pian. Jotenkin en usko, ettenkö palaisi takaisin joku päivä. Mpulungu ja tiimi on koti ja nyt tuntuu vieraalta palata Suomeen, vaikka neljä kuukautta ei olekaan pitkä aika. Tiedän, että tuun ikävöimään kovasti elämää ja ihmisiä Sambiassa kun palaan Suomeen. Elämä Mpulungussa on yksinkertaista, mutta toisaalta siten myös kaunista. Kun haluat ostaa leivän, ei tarvitse miettiä miljoonan vaihtoehdon välillä, kun vaihtoehtoja on vain yksi.  (Siksi ehkä sambialaiset eivät ole hyviä päättämään vaihtoehtojen välillä – ja hei, mähän kuulun tähän samaan ryhmään!) Ei tarvitse turhautua ihmisruuhkiin, eikä tarvitse stressata miljoonaa asiaa. Vesi hanasta ja sähkö ei ole itsestäänselvyyksiä, mutta toisaalta ei niiden tarvitsekaan olla. Ihminen pärjää ilmankin. Tuntuu varmaan aika oudolta Suomessa kun sähkökatkoja ei ole enää päivittäin, sähkö on aina yhtä voimakasta (!) ja kaupassa odottaa miljoona vaihtoehtoa!

 

 

Hemingwayn ajatus on niin totta ja mietin, miksi ihmeessä näin. Miksi kaipaan niin paljon takaisin Afrikkaan? Voisin varmaan luetella monia asioita, miksi elämä Suomessa olisi parempaa kuin Afrikassa. Ei jatkuvia sähkö- ja vesikatkoksia, ei liiaksi ötököitä, ei jokailtaisia sängyn ötökkätarkastuksia, suklaata saa kun menee kauppaan, ei jatkuvaa hikoamista, monipuolisempi ruoka, harrastukset, kieli on tuttu jne… Mutta, mutta. Kun ajattelen elämää Sambiassa, voittaa hyvät asiat mennen tullen nuo vaikeat tai haasteelliset asiat.

On tietysti totta, että aurinko tekee ihmisissä ihmeitä. Ehkä siksi afrikkalaiset ovat niin iloisia aina. Sambialaiset ovat mahtavia ihmisiä. Ei ihme, että tämä on yksi turvallisimmista maista Afrikassa. Näin yksin reissaajana on kiva, kun uskaltaa liikkua yksin ja ihmiset ovat aina valmiita auttamaan. Ihmiset tervehtivät, vaikkeivät tunne toisiaan. Sambialaiset ovat mielettömän ystävällisiä ja huumorintajuisia. Heidän kanssaan voi nauraa ja on helppo ystävystyä. Surut jaetaan, ihmistä ei jätetä yksin suremaan tai sairastamaan. Ystävyyssuhteita on helppo rakentaa, ja oli mahtavaa huomata, kuinka muutaman kuukauden jälkeen tuntee monia ihmisiä kaupungilla kävellessä. Ihmissuhteita arvostetaan (ja ehkä juuri siksi ihmiset ovat aina myöhässä, kun tuttuja on monia ja tutun ihmisen tavatessa tiellä et voi vain tervehtiä, vaan joudut oikeasti pysähtymään ja vaihtamaan kuulumiset). Asioita ei oteta liian vakavasti eikä turhasta stressata. Huomasin, että en ole työskennellessäni koskaan stressannut yhtä vähän. (Ja kyllä – kehokin toimii sen ansiosta huomattavasti paremmin, huolimatta epäterveellisestä ruoasta!)

Yksinkertaista, kaunista ja jännittävää…

Tuun kaipaamaan niin monia asioita. Tuun kaipaamaan meidän ihan parasta tiimiä, tai oikeastaan perhettä. Tuun kaipaamaan antoisaa työtäni koulussa ja koulun oppilaita. Tuun kaipaamaan niin monia pieniä asioita. Elämä Suomessa vaan ei oo jännää. Afrikassa et voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun luulet jonkin asian sujuvan, niin no…ehkä se siitä sujuvuudesta. Mutta se ehkä juuri tekeekin Sambiassa elämisestä mahtavaa. Yksinkertaista, mutta jännittävää ja elämysrikasta!
 

 

 

Oon oppinut paljon. Tuntuu niin etuoikeutetulta olla täällä ja saada oppia niin kulttuurista, ihmisistä, itsestä, Jumalasta kuin opetuksesta ja työstä täällä. On huippua työskennellä erilaisten ihmisten kanssa eri kulttuureista. On hienoa oppia itsestä ja elämästä. On hienoa, kun huomaa, ettei asioita tarvitse ottaa aina niin vakavasti. Eikä aina huutaa kun tapaa hämähäkin tai muun ällö-ötökän. Afrikassa eläminen antaa myös vähän toisenlaista näkökantaa asioihin. Kuten nälänhätä. Pistää miettimään, valittaako ruoasta, kun naapurissa lapset eivät saa ruokaa nälkäänsä. Malaria. Kylissä ihmisiä kuolee malariaan päivittäin, koska heillä ei ole lääkitystä – sitä ilmaista lääkitystä, joka tosin vaatii venematkan kaupunkiin. Toisaalta ajatus siitä, että lääkärit Suomessa pitävät hulluna, kun ei syö malarian estolääkitystä, on mieletön. Miksi mun pitäisi syödä hullun vahvoja lääkkeitä, kun ajoissa aloitettu lääkitys parantaa sairauden alle viikossa. Omaisuus. Suurella osalla sambialaisista omaisuus mahtuu varmaan pariin matkalaukkuun, mutta silti välillä tuntuu, että heillä on niin paljon enemmän kuin länsimaalaisilla. On toki totta, että raha auttaa elämään rennompaa elämää, mutta jos ilo puuttuu elämästä, ei omaisuudellakaan tee juuri mitään. Ja tuntuu hullulta, miten paljon tavaraa sitä itsellä on, ja silti sitä osaa valittaa pienistä puuttuvista asioista. Välittäminen ja antaminen. On helppoa antaa paljosta. Mutta kun kokee, että köyhät tarjoavat parhaimmat ruokansa siitä vähäisestäkin vieraalle ja sen takia vaikka näkevät nälkää loppuviikon, on aika hurjaa. Joskus kun itsellä on reilusti rahaa, on mukava antaa vähän ylimääräistä kolehtia tai muuta. Mutta luulen -ja toivon (!) että silmäni eivät olisi enää sokeat hädälle.
 

 

”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” 1 Kor. 13:13

Jumala ei kutsunut elämään itsekästä, mukavaa elämää ajatuksena auttaa toisia, jos ois joskus sellanen fiilis. Jumala kutsui rakastamaan, ja aika usein se tarkoittaa omalta mukavuusvyöhykkeeltä poistumista ja antamista. Mutta toisaalta antaminen tuottaa niin paljon suuremman ilon kuin saaminen. Kun uskaltaa poistua omalta mukavuusvyöhykkeeltä, saa kokea ihmeitä ja oikeasti nähdä ja kokea Jumalan toimivan. Opin paljon uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Ja opin, että suurin niistä on rakkaus.

Lähetystyö Lake Tanganyikalla - mitä se on?

Kaikki lähti pari sataa vuotta sitten, kun lähetystyöntekijä David Livingstone Englannista tuli Mpulunguun ja toi sanomaa Jeesuksesta kaupunkiin. Hän perusti Good News –työmuodon, ja hänen muistolleen on myös rakennettu kirkko Mpulunguun. Livingstone kuitenkin monien muiden kaupunkilaisten tapaan kuoli nukkumistautiin eikä ilosanomalla ollut enää paikkaa kaupungissa lähes kahteensataan vuoteen.

Livingstonen kirkon rauniot Mpulungussa

Muutama vuosi sitten Good News II sai alkunsa muutaman nuoren unelmasta seurata Livingstonen jalanjälkiä. Lake Tanganyikan alue on siitä erilainen muuhun Sambiaan verrattuna, että järven ympärystä on ns. saavuttamatonta aluetta, jossa ei vielä ole kuultu ilosanomaa. Muualla on kirkkoja ja tiedetään kristinuskosta, mutta järven rannalla oleviin kyliin pääsee vain veneillä, ja siksi suurin osa kylistä on vielä tänäkin päivänä saavuttamatta. Työ painottuukin järven rannalla oleviin kyliin ja kalastajiin, mutta myös Mpulungun alueeseen, kuten Livingstonen näky kerran oli.

Mitä täällä sitten tehdään?

Orpokoulu Good News II lähti liikkeelle hyvin pienestä ajatuksesta tarjota orpolapsille päiväkotia ja ruokaa. Nyt orpokoulussa on luokkia eskarista kolmanteen luokkaan, ja joka vuosi koulu kasvaa yhdellä luokalla tavoitteena saada luokkia aina seitsemänteen luokkaan asti. Orpolapsilla ei muuten ole mahdollisuutta koulunkäyntiin, ja usein koulussa tarjottavat aamiainen ja lounas ovat päivän ainoat ateriat heille. Tämän hetken tarpeena ja rukouksena on pätevien kristittyjen opettajien saaminen kouluun.

Klinikka on melko tuore juttu, jota vielä rakennetaan. Meillä on kolme sairaanhoitajaa lähetystyöntekijöinä ja pari viikkoa sitten klinikka saatiin rekisteröityä ja enää on muutama paperiasia selvitettävänä. Klinikka on upea juttu koulun lapsille, joilla on paljon mm. malariaa. Joka päivä pahimman laatuisia malariatapauksia on 1-2 uudella oppilaalla. Klinikalla malaria pystytään helpolla testillä toteamaan ja antamaan tärkeä lääkitys siihen. Sairaanhoitajat pystyvät myös viemään lääkkeitä järven kylien ihmisille, joilla ei muuten ole mahdollisuutta minkäänlaiseen sairaanhoitoon tai lääkitykseen. Rukousaiheena on, että loputkin paperiasiat hoituisivat hyvin ja ilman odottelua.

Lääkelaiva (medical boat) on yhteydessä järven kylissä tehtävään työhön ja sairaanhoitoon siellä. Tällä hetkellä Good News II:lla on yksi iso upea laiva ja pari viikkoa sitten haettiin Zimbabwesta uusi nopea moottorivene. Veneen hankinnassa oli paljon mutkia matkassa, mutta kiitos Herran, nyt se on meillä! Veneen avulla pystytään kulkemaan nopeasti kyliin järven rannalla ja myös kuljettamaan sairaita ihmisiä Mpulungun sairaalaan tarvittaessa.

Järven kylissä tehtävä työ on yksi suurimmista työmuodoista täällä. Useimmiten paikalliset sambialaiset kristityt muuttavat asumaan kyliin ja olemaan esimerkkeinä kristittyinä ihmisinä. Kylät ovat täynnä noitatohtoreita ja paikallisia uskomuksia, joissa ihmisuhritkaan eivät ole harvinaisuus. Työtä siis riittää ja paljon! Työ on kuitenkin hyvin haasteellista. Suurin osa kyläläisistä on kalastajia, ja usein kala on ainoa ruoka useimmille ihmisille. Siksi tavoitteena onkin saavuttaa ennen kaikkea kalastajia. Kalastajat myös uhraavat paljon uhreja saadakseen hyvän saaliin, mutta huomatessaan, että kristitty kalastaja, joka ei uhraa, saa saman saaliin, on muutoksen alku mahdollinen. Lähetystyöntekijät ovatkin kylissä valona, joka loistaa. He eivät pyri aktiivisesti evankelioimaan, mutta ihmiset tulevat heidän luokseen, kun huomaavat heidän erilaisuuden. Tästä on monia mahtavia todistuksia. Rukousaiheita riittää paljon: voimia ja viisautta lähetystyöntekijöille kyliin sekä avoimia sydämiä kyläläisille vastaanottamaan ilosanomaa.

Vankilatyössä kohdataan Mpulungun vankilan vankeja vieden heille ruokaa ja Sanomaa. Mpulungun vankila on pieni ja rikolliset eivät siellä ole raskaan sarjan rikollisia. Vankilassa on yleensä noin 30 vankia, yhdessä pienessä sellissä 10-17 vankia. Olosuhteet ovat järkyttävät, eikä heille tarjota ruokaa, elleivät sukulaiset tai ystävät heille sitä tuo. Vankilassa on paljon Kongon ja Sambian rajan laittomasti ylittäneitä ihmisiä, joilla ei ole läheisiä täällä. Joten ruoan vieminen vangeille päivittäin on suuri etu ja monet vangit tulevat vapaaksi päästyään kiittämään avusta. Luemme heille myös Raamattua ja keskustelemme ja rukoilemme vankien kanssa.

Naistyön avulla pyritään saavuttamaan naisia ja tarjoamaan heille käytännön taitoja muun muassa neulonnassa ja kutomisessa. Niiden avulla naiset pystyvät myös tienaamaan hieman omaa elantoaan. Naisilla on yksi ompeluhuone täällä, jossa he kokoontuvat viikoittain ompelemaan sekä opiskelemaan Raamattua yhdessä.

Vammaistyö on vasta alullaan, mutta tärkeä työsarka. Vammaiset ovat kaikkein huonoimmassa asemassa Sambiassa, sillä usein perhe ei halua huolehtia heistä, eikä myöskään valtio. Pyrimme tekemään yhteistyötä paikallisten vammaisten kanssa ja etsimään mahdollisuuksia oman elannon tuotantoon. Rukousaiheena on yhä selvemmän näyn saamiseen tämän uuden työmuodon kanssa.

Urheilu on yksi uusi muoto, jonka parissa työskentelemme ja sillä pyrimme tavoittamaan erityisesti nuoria. Urheilun kautta meidän ei tarvitse etsiä nuoria, sillä nuoret tulevat sankoin joukoin paikalle, kun kuulevat urheilusta. Tavoitteena on yhä suurempi työmuoto urheilun parissa, ja ihanteena olisi kouluttaa kristittyjä valmentajia eri kyliin, jotka voisivat valmentaa useita nuoria ja tarjota heille kristityn mallia. Rukousaiheena on yhä selvempi näky tämän uuden työmuodon parissa sekä yhä lisää työntekijöitä tähän työmuotoon.

Honest Boys on muutaman nuoren miehen ryhmä, jotka kaikki ovat orpolapsia ja joista on tullut osa tiimiämme. Näille nuorille opetettiin Raamattua ja ensimmäisiä opetettuja arvoja oli rehellisyys, josta nimi heidän ryhmälleen tulee. He ovat olleet suurena apuna muun muassa käytännön työssä ja nykyisin osa saarnaa kirkossakin. Useimmat heistä ovat vielä lukiossa, ja rukousaiheena onkin heille viisautta ja voimia koulutyöhön ja loppukokeisiin sekä Jumalan johdatusta heidän elämäänsä.

Poikakoti nuorille orpopojille on suunnitteilla ja tontti hankittuna. Tavoitteena on tarjota heille koti, ylläpito ja kristillinen kasvatus, mutta koulua he kävisivät normaalisti kaupungin koulussa. Rukousaiheina johdatusta kaiken suunnitteluun, oikeiden ihmisten johdatusta tähän työmuotoon ja taloudellista tukea rakentamiseen.

Täällä Mpulungussa länsimaisia lähetystyöntekijöitä on kymmenkunta, ja meidän tavoitteena on lähinnä auttaa paikallisia lähetystyöntekijöitä ja pyörittää toimistoasioita. Paikalliset, jotka osaavat kielen ja kulttuurin hyvin, ovat tärkeämmässä asemassa varsinaisessa lähetystyössä. Kuitenkin molempia tarvitaan, ja on mahtavaa, miten yhtenäisen tiimin sambialaisista ja länsimaisista lähetystyöntekijöistä Jumala on tänne suonut! Kuitenkin lisää lähetystyöntekijöitä erilaisine osaajineen tarvitaan paljon – ja ehkä sinä voitkin mennä OM international –sivuille nettiin katsomaan, josko sinä voisit olla yksi heistä!

Kouluelämää

Vaikka tiesin viime vuodesta, mitä odottaa koululta ja työskentelyltä, on koulu edelleen pieni ”koulukulttuurishokki”. Voisin vuodattaa asiasta sivukaupalla, ja ehkä juuri asioiden runsauden takia blogin kirjoittaminen koulumaailmasta on venynyt. Mutta yritetäänpä tiivistää.

Turhautumista ja haasteita

Good News II orpokoulussa on tällä hetkellä siis luokat 0-3. Opettajat ovat paikallisia opettajia, joilla ei ole opettajakoulutusta. Mun ja Bethin (toinen ulkomaalainen opettaja) tarkoitus on paitsi opettaa lapsia, myös kouluttaa opettajia. (Ja kyllä, myös olla oppimassa itse!) Niin, enpä olisi uskonut, että heti valmistuttuani (tai jopa ennen valmistumista!) olen kouluttamassa opettajia Afrikassa! Itse opetan matikkaa lähinnä tokalla ja kolmannella luokalla ja Beth opettaa samoilla luokilla englantia. On tietysti haaste opettaa paikassa, jossa ei ole paljonkaan opetusmateriaaleja, kirjoja, paperia tai muuta. On monesti hyvin turhauttavaa nähdä oppilaiden painiskelevan esimerkiksi matikassa asioiden kanssa, joiden pitäisi olla selvät jo vähintään kaksi vuotta aikaisemmin. Suurimpana haasteena on kuitenkin ehkä yhteistyö opettajien kanssa. Yhteisenä tavoitteena on nostaa koulun tasoa, mutta on hyvin haastavaa saada paikallisia opettajia ymmärtämään muunlaista opetusta kuin mihin ovat omana peruskouluaikanaan tottuneet. Opettajat ovat ihania, sydämellisiä ihmisiä, mutta usein ajatuksemme ovat kuin eri planeetoilta. Olemme viettäneet Bethin kanssa varmasti tunteja selittäen opettajille, miksi opettajien tulisi kirjoittaa taululle oikein (esimerkiksi isot kirjaimet, kysymysmerkit jne). Ilmeisesti siihenkin on ”hyvä” syy, ettei kirjoiteta oikein. Tai hyvä syy siihen, miksi luokassa meluamiseen ei puututa. Tai siihen, miksi on ok mennä eteenpäin matikassa, vaikka kukaan ei ole ymmärtänyt edellistä asiaa. Lista voisi jatkua loputtomiin…

Armoa ja kärsivällisyyttä

Armoa ja kärsivällisyyttä todella tarvitaan. Usein voi vain rukoilla, että pystytään olemaan edes pienenä apuna ja esimerkkinä, kun aikaakin on vain muutama kuukausi. Kun näen kaiken tarpeen täällä, on toisinaan halu jäädä tänne useammaksi vuodeksi. Ja toisaalta, sentään jotain konkreettistakin olemme saaneet aikaiseksi. Kun huomasin kaikkien oppilaiden erittäin huonon matikan osaamisen tason, anoin kovasti lisää matikan oppitunteja – ja sain kaksi oppituntia lisää tokalle ja kaksi kolmannelle luokalle! Enää myöskään lapset eivät huuda tunneilla eivätkä huuda rukoillessaan niin, että opettajalla on tarve lähteä luokan ulkopuolelle. Tällä viikolla aloitamme myös opettajien työpajat. Tämän viikon aiheena on hartauksien pitäminen, seuraavalla alkuopetuksen matikka ja sitten englannin opettaminen. Paljon on siis aihetta kiitokseen! Täällä myös onnistumisen hetkistä ja oppilaiden oppimisesta iloitsee jopa tavallista enemmän, kun haasteitakin on enemmän. On aina supermahtavaa nähdä jonkun oppilaan onnistuvan!

Kellonaikoja oppimassa kolmannella luokalla! Uudet opetusmateriaalit innostavat oppilaita ja opettajia!

Asioiden valoisa puoli

Ja toisaalta… Ilman tätä koulua näillä oppilailla ei olisi mitään, koska orpolapset ovat lähinnä orjan asemassa perheissään. Ja on rohkaisevaa kuulla, miten monet lapset ovat todella muuttuneet, ja tämä auttaa ehkä opettajiakin jaksamaan vaikeuksien keskellä. Sitä paitsi, ilman koulutettuja opettajiakin tämä koulu taitaa olla paljon parempi kuin kaupungin koulut, joissa luokkakoot ovat reilusti yli 50 oppilasta eikä mitään opetusmateriaaleja. Luulen, että täällä on usein muistettava katsoa asioita valoisalta puolelta ja kokonaisuutena.

Niin, voisin tosiaan vuodattaa sivukaupalla asiaa. Mutta totean vain, että nautin täällä olostani ja työskentelystäni koulussa! Voin todeta olevani kotona ja Taivaan Isän huolenpidossa. Niin, ja välillä haaveilen ja samaan aikaan pelkään, että kutsumus tänne onkin pitempiaikainen…  

Ihanat oppilaat :)

Leppoista eloa

Se taivaallinen ranta ja pikku visiitti Tansaniaan

Neljä päivää mahtavalla rannalla, taivaallista ruokaa (ainakin verrattuna totuttuun), mahtava majoitus ja rauhaa. Tätä oli meidän loma Isanga Bayssa, vain puolen tunnin venematkan päässä. Hyvistä suhteista ylläpitäjiin johtuen saimme majoituksen ilmaiseksi (joka normaalisti maksaisi noin 80 euroa yöltä) ja maksoimme vain ruoista. Oli ihana päästä uimaan ja melomaan ilman pelkoa, koska tällä rannalla krokotiilit eivät viihdy. Lilluin siis vedessä tulevienkin päivien edestä!

Ranta ja vain meidän käytössä :)

Kaksi ensimmäistä päivää olin kovassa kuumeessa, joka tosin lähti yhtä nopeasti kuin tulikin. Joten kolmantena päivänä menimme Bethin ja Patrickin kanssa Kalambon vesiputouksille kiipeämään. Kalambon vesiputous on Afrikan toiseksi korkein ja mahtava sellainen! Sinne ei pääse kuin kiipeämällä (viitisen tuntia edestakaisin) haastavassa maastossa. Ennen lähtöä korostettiin, että ei kannata lähteä, ellei ole 100 prosenttisen kunnossa. Päättelin, että jos olen kuumeen jälkeen fyysisesti 80 prosentin kunnossa ja siihen lisää 20 prosenttia suomalaista sisua, niin olen varmasti kunnossa. Ja toisaalta, myös Patrick oli vatsataudissa. Meillä oli nopeajalkainen opas, mutta: We made it ja oli ehdottomasti oli kiipeämisen arvoinen reissu!

Almost there!

Ainniin, käveltiin muuten Tansanian puolelle vesiputousten yläpäässä. Näin kuivana kautena se oli mahdollista, oppaan tukemana. Ja tää on yks niistä asioista, joista kerrotaan vanhemmille jälkikäteen. Ei ihan se turvallisin tapa ylittää vesiputousta kun pudotus on reilu parisataa metriä…;)

Täs vaihees mun sydän hakkas aika lujaa, ainakin kun erehdyin katsomaan taakseni pudotusta...;)

Tansaniassa! Minä, Beth ja Patrick.

Running 4 the World!
Viime lauantaina herättiin klo 4:30, valmiina urheilemaan! Kyseessä oli Run for the World –tapahtuma, johon osallistui yhteensä 19 OM:n kenttää ympäri maailmaa. Tarkoituksena oli siis juosta ja rukoilla. Lähdimme klo 5.00 aamulla juoksemaan lenkin kolmessa ryhmässä: kilpailijat (12 km), juoksijat (6km) ja kävelijät (6km). Päädyin juoksijoihin, ja olipa hieno kokemus auringon noustessa juosta Sambian kylien läpi! Enkä olisi uskonut, että olisin koko matkan pystynyt juoksemaan kuumassa, mäkisessä ja kivisessä maastossa. Mutta tein sen (juostiin koko matka yhdessä Bethin kanssa kannustaen toisia) ja olipa hyvä fiilis! Välillä tosin saatiin pitkiä katseita, kun muzungu-tytöt juoksevat kylien läpi. Kun lapset seurasivat perässä ja ihmiset huusivat kannustushuutoja oli aika voittajafiilis! J

 

Koulu muuten alkoi vihdoin viime viikolla, mutta siitä lisää seuraavassa blogissa. Ehkä parempi ensin sulatella ”koulukulttuurishokkia” ja päivittää blogia vähän kevyemmillä ajatuksilla..;)

Tongwan kylässä tapahtuu

Nyt kun koulut eivät ole vielä alkaneet, olen tehnyt kaikenlaista muuta: auttanut toimistossa ja keittiössä, pitänyt tietokoneopetusta opettajille, tehnyt kotikäyntejä opettajien kanssa, siivonnut luokkahuoneita ja vain rentoutunut ja nauttinut. Koulut eivät ala ensi viikollakaan täällä Mpulungussa, koska taas on ollut kuolemia koleran takia. On aika huolestuttavaa, ellei koleraa saada kuriin ennen sadekautta, jolloin se leviää entistä nopeammin. Kouluvuosi loppuu joulukuun alussa, joten paljon olisi myös oppilailla opittavaa ennen sitä! Ja kieltämättä vähän turhauttavaa, kun itse on tullut tänne ennen kaikkea koulun takia. Mutta toisaalta eihän niistä Jumalan suunnitelmista koskaan tiedä, ehkä mulle onkin varattu ihan muut suunnitelmat tänne kuin koulu?

Muzungu ja lapset

Tänä viikonloppuna oltiin pienessä järven rannalla olevassa Tongwan kylässä, jonne veneellä mentiin kolmisen tuntia. Aika lailla erilainen maailma ja tapa elää, mihin itse on tottunut. Ei ole sähköjä, ei juoksevaa vettä, ei toria tai muita ”elämän ylellisyyksiä”. Koulu kylässä on, ja siellä on kaksi luokkaa, yli sata lasta ja yksi opettaja (joka on usein poissa, jos on parempaa tekemistä kuin opettaa)… Lapsia on paljon ja he ovat aivan valloittavia ja ihania! Toisaalta olo oli aika usein kuin eläintarhan eläimellä. Lapset huutavat muzungua (valkoihoinen), seuraavat laumoittain minne ikinä menet ja tappelevat keskenään siitä, kuka saa pitää kädestä. He yrittävät hinkata käsivarresta ”vaaleaa likaa” pois ja katsovat tarkasti kaikkea mitä teet. Aika söpöä, mutta myös aika väsyttävää touhua itselle pari päivää. Välillä kieltämättä huvitti koko tilanne. Kerran olin istumassa rannalla ja pesin käsivarsiani (joita lapset yrittivät kovasti hinkata likaisilla käsillään). Käteni oli siis melko likaiset ja ruskeaa likaa valui käsivarsia pitkin. Jo oli lapsilla ihmettelemistä, kun ruskea väri valuukin pois ja alta paljastuu entistä valkoisempi iho!

Laupias kongolainen
Leikimme ja pelailimme lasten kanssa (mikä oli välillä haaste, kun yhteistä kieltä ei juurikaan ole) ja lauloimme paljon (mikä on mahtava tapa mulle oppia bembaa ja heille englantia). Opetimme myös tarinan Laupiaasta Samarialaisesta näytelmän. Tosin muutimme tarinan laupiaaksi kongolaiseksi, ja tarinassa kylän päämies eikä noitatohtorikaan auttanut ryöstettyä sambialaista. Lapset näyttivät nauttivat tarinasta! Ja kylläpä mä muuten nautin nukkua teltassa ja kuunnella järven aaltoja ja Afrikan ääniä!

Pojat punnertaa!

Elämää…
Toisaalta tollaset kyläkokemukset auttaa arvostamaan asioita, joita pidetään itsestäänselvyytenä. Ja ne auttaa avaamaan silmiä maailman kärsimyksille… Suurin osa kyläläisistä syö joka päivä vain nshimaa (maissipuuroa) eikä mitään muuta, kasviksia ei ole tarjolla. Lapsista näkyy aliravitsemus ja mahat pullottaa nshimasta. Sairaaloita ei ole. Kun olimme lähdössä pois, yksi raskaana oleva nainen oli synnyttämäisillään. Paikka, jossa hänen oli synnytettävä, oli puoliksi rakennettu talo, jossa ei ollut kattoa, vain maapohja ja paljon kärpäsiä ja likaa kaikkialla. Naiset, jotka olivat auttamassa, pitivät kumihanskoja, mutta koskivat niillä myös likaiseen lattiaan ja seiniin… Ehdotimme, että nainen olisi tullut veneemme kyydissä kaupunkiin ja päässyt sairaalaan synnyttämään kun oli vielä aikaa. Lupaa tuli kuitenkin kysyä anopilta, ja hän kieltäytyi. Kuulemma sairaalaan mennään synnyttämään vain, jos on äärimmäinen vaaratilanne eli kun toivoa ei juurikaan enää ole.

Järvellä <3

 

 

Maan ja taivaan välillä

Jumala toimii!

Tällä viikolla koulut eivät vielä alkaneet, eivätkä itse asiassa ala seuraavallakaan viikolla koleran takia. Ehkä parempi niin, etteivät sairaudet leviä vallattomasti. Viime lauantaina oltiin kotikäynneillä opettajien kanssa, ja tiistaina ja torstaina menemme myös kotikäynneille oppilaiden kyliin. On aika hienoa, miten opettajat jaksavat kävellä monta tuntia oppilaiden luokse ja viettävät aikaa huoltajien ja oppilaiden kanssa, kysellen kuulumisia ja rukoillen perheen puolesta.

Kotivierailulla erään oppilaan luona. Monet kylän lapset seurasivat innokkaina perässä.

On ollut mahtavaa nähdä, miten Jumala kunkin elämässä täällä toimii. Keskiviikkoiltana rukoilimme yhden täällä olevan miehen puolesta, jonka selkä oli ollut kipeänä kaksi kuukautta. Viimeiset viikot hän oli viettänyt suurimman osan ajastaan makuulla lattialla. Pyhä Henki oli niin läsnä ja rukouksemme jatkui myöhään yölle. Ja Jumala vastaa rukouksiin: seuraavana päivänä selkäkipu oli täysin poissa, eikä hänellä ole ollut mitään kipuja enää! Vautsi, miten mahtava Jumala meillä on!

Urheilua ja ananasta

Olen nyt pari kertaa jumpannut. Tämä ruoka ja liikkumattomuus eivät vaan ole kovin hyvä yhdistelmä mun keholle... Mutta täällä kun jumppaa kevyesti tunnin, tuntuu kuin olisi kolme tuntia supertreenannut. Sen verran hikoaa täällä 30 asteessa, että enpä varmaan koskaan ole hionnut yhtä paljon missään jumpassa Suomessa. Ehkä seuraavan kerran jumppaan, kun olen saanut ostettua tuulettimen. Varsinkin kun nyt oikeasti kuumat ilmat ovat vasta tulollaan. Mutta kun itse ei jaksa urheilla, on tietysti hyvä katsoa muiden urheilua. Ollaan katsottu olympialaisia, joissa jenkit urheilevat. Saatiin nimittäin juuri monta dvd-levyllistä olympialaisia. Taidankin pian tuntea kaikki jenkkiurheilijat melko hyvin. J

Oltiin muuten eilen ananaslaivalla. Mpulungu on niin kuivaa ja kuumaa aluetta, että täällä ei oikein kasva mikään kovin hyvin (paitsi papaijat ja mangot). Ananaslaiva tulee satamaan joka toinen viikko Tansaniasta, ja nyt käytiin ostamassa yhdeksän supermakeaa ananasta. Nam!

Asiaa eläimistä ja ruoasta

Asiaa eläimistä

Eilen löysin huoneestani kaksi punkkia. Mietin kuinka inhoan punkkeja, sietäisin mieluummin jopa hämähäkkejäkin (joita pelkään ja inhoan PALJON). Eipä mennyt kuin viitisen minuuttia kun kämpässäni vilisti ehkä suurin hämähäkki minkä olen ikinä nähnyt! (Mitä tulikaan ajateltua…) Ajoin aikani sitä takaa, mutta sekin oli haaste, kun en uskaltanut astua kengällä sen päälle, koska se oli liian iso. Lopulta se kiipesi kämpän ainoalle sohvalle, enkä sitä sen koommin nähnyt. Enkä sen koommin ole pystynyt sohvalla istumaan.

Iltasin kuullaan ja nähdään pöllöjä. Pöllöpariskunta asuu katolla ja yöllä ne pitää kummallista mekkalaa (ei mikään kaunis huhuu) ja treenaa varmaan seuraaviin olympialaisiin (KOVA mekkala ja pomppiminen).

Ekana päivänä kun tultiin tänne, löydettiin kameleontti. Annettiin sille nimeksi Maxemelleon. Hän on aika suloinen. Yksi yö oli kova tuuli eikä seuraavana päivänä löydetty sitä sen pusikosta, mutta urhoollisesti hän päivän jälkeen kiipesi omaan puuhunsa. Maxista on kuva alhaalla:)

Asiaa ruoasta ja rahasta

Lueskelin tuossa jotain nettisivustoja, ja kaikkialla puhutaan terveellisestä ruoasta, mitä pitää syödä ja mitä ei saa syödä. Täällä perspektiivi ruokaan muuttuu nopeasti. Lähin ruokakauppa on kolmen tunnin ajomatkan päässä ja torilla myydään, mitä pystytään. Vaikka kuinka haluaisi, täällä ei pysty syömään kovin terveellisesti. Luulen, että se onkin yksi iso haaste minulle, mutta myös monille muille täällä pitempään asuville. Päivän ruoat ovat meillä suunnilleen tätä: aamupalalla ja lounaalla supervalkoista leipää ja maapähkinävoita tai puuroa ja joskus banaania tai omenaa. Illallisella riisiä/pastaa/perunaa/nshimaa (maissipuuroa) sekä rape-kasvista (pinaatin tapaista, aika pahaa, tuntee myös nimen RIP) sekä joskus pala kanaa, kalaa tai harvoin lihaa. Luulen, että suurin osa meistä syö paljon vähemmän täällä kuin kotona, mutta silti lihotaan. Mutta toisaalta täällä oppii myös arvostamaan sitä vähää, mitä on, kun kadun toisella puolen lapset näkevät nälkää, eikä heillä ole mitään.

Täällä lähetystyöntekijät elävät lahjoitusten varassa. Yksi päivä keskustelimme, kuinka yksi länsimaalainen lähetystyöntekijä saa enemmän rahaa kuukaudessa lahjoituksissa kuin yksi lähetystyöntekijäperhe, jossa on helposti kahdeksan ihmistä. Ja länsimaalaisten tuetkaan eivät siis kovin suuria todellakaan ole. Ja kun miettii, miten arvokasta työtä (täydellä sydämellä ja paljon!) paikalliset lähetystyöntekijät tekevät, on suru tajuta ja nähdä, että heidän rahansa eivät aina riitä edes ruokkimaan omia lapsiaan. Raha ei riitä edes nshimaan (mahdollisimman halpaa, epäterveellistä, mutta kaloripitoista puuroa). Mutta silti he ovat halukkaita palvelemaan Jumalaa, tekemään työtä, jolla on oikeasti merkitystä.

Cameleon Maxemelleon. Hän on nyt ehkä vähän väsynyt (kuten aina)...