Koulukulttuurishokki
Tuntuu, etta taa onkin ennemminkin lahetystyon harjoittelu, ei opetusharjoittelu – no ehka jollain oli suuremmat suunnitelmat minua varten… Muutaman paivan olen ehtinyt tutustua kouluun talla. Aikamoinen koulukulttuurishokki. Kaikki on NIIN erilaista. Ekat paivat olivat vaikeita, ihan meinasi tippa tulla silmaan kun seurasin opetusta… Seurasin muutaman tunnin tokaluokkaa, jotka siirtyvat tammikuussa kolmannelle luokalle. Heilla oli matikan kertausta ja kovin olivat vaikeuksissa HYVIN helppojen yhteenlaskujen kanssa. Oman nimen kirjoittaminenkin tuotti monelle vaikeuksia. Mietin, ovatko opettajat lainkaan lukeneet opetussuunnitelmaa ja mita he ovat tehneet nama pari vuotta, jos nama asiat ovat edelleen vaikeita. Eras haaste on tietysti kieli. Kaikissa kouluissa pyritaan puhumaan englantia mahdollisimman paljon, jota oppilaat eivat osaa. Useissa kouluissa oppitunnit ovat kahden tunnin pituisia. Kylla – ekaluokkalaisilla. Ja koska heilla ei ole paljon valineita eika oppikirjoja, kuluu suurin osa ajasta opettajan kuunteluun tai kuorossa toistamiseen. Luokkakoot ovat usein ihan liian isoja. Opettajat taalla eivat usein ole kouluttautuneita, moni tulee suoraan yla-asteen jalkeen opettajaksi, ja esimerkiksi tassa koulussa opettajilla on vuoden koulutus takana. Nyt osaan tosiaan arvostaa Suomen opettajankoulutusta ja koulutusjarjestelmaa. Mietin, miten tulen selviamaan harjoittelusta taalla ja luulen, etta ainoa keino on taalla ollessa irtauduttava Suomen koulumaailmasta ja kaannettava ajatusmaailma Sambian koulumaailmaan ja koulutusajatteluun. Afrikka tarvitsee osaamista, joka kehittaa Afrikkaa – ja se osaaminen ei valttamatta ole samaa kuin lansimaalainen.
Muzungu Chipwassa!
No mutta, sitten Chipwan savimajakylaan! Vierailimme muutaman paivan pienessa hyvin perinteisessa Afrikkalaisessa kylassa ihan Tansanian ja Sambian rajalla – valtioita erottaa vain pieni kapea joki (joka tosin on taynna krokotiileja). Kyla oli hiekkarannalla ja oisin tahdet olivat upeita, koska lahimaillakaan ei ollut sahkoa. Vierailtiin siis yhden sambialaisen lahetystyontekijan luona ja meita valkoihoisia oli kolme. Tunne oli kuin elaimella elaintarhassa tai kalalla lasikipossa. Eli valkoisia ihmisia ei moni ollut aikaisemmin edes nahnyt. Missa ja milloin tahansa liikkuikin, kuuli lasten huutavan “muzungu, muzungu” (= valkoihoinen) ja juoksevan peraan. Jos istuin sisalla tehden jotain tai tekematta mitaan, oli vahintaan nelja silmaparia ikkunan takana tarkkailemassa minua. Jos menin pesemaan hampaita jarvelle, seurasi lapsilauma perassa. Jos kavelin kylassa, oli kummassakin kadessa vahintaan kuusi lasta. Aluksi tama valkoihoinen tuntui pelottavan heita: kun kaannyin yhtakkia tai rupesin puhumaan, juoksivat lapset akkia karkuun muutaman metrin. Hassua. Mieleeni tuli myos Suomessa tuttu leikki “Kuka pelkaa mustaa miesta?”. Moni vanhempi ihminen pelkasi valkoihoisia (samaistettiin aaveisiin tai muuten vaan kummiin juttuihin) ja pelko siirrettiin lapsille. Ihmettelin, kun moni aiti toi pienta itkevaa lastaan lahelleni ja mita lahemmas he tulivat, sita enemman lapsi huusi ja itki. Kysyin, miksi he tekevat niin, vaikka tietavat lapsen pelkaavan. Heilla on kuulemma tapana sanoa, etta jos lapsi ei kayttaydy kunnolla, viedaan heidat muzungun luokse. Toivoin, etta olisin voinut vaihtaa ihonvarini, naps.
Tarkoitus oli myos tutustua kouluun. Koulussa on paljon lapsia ja kolme opettajaa. Kaksi opettajaa olivat nama pari paivaa “jossain”, kuten on tapana, joten yksi opettaja opetti kaikkia luokkia juosten luokasta toiseen. Tarkoituksenani oli seurata opetusta, mutta paadyinkin opettajaksi koko paivaksi. Huomasin yhtakkia olevani 40 ekaluokkalaisen edessa opettamassa matikkaa – ilman etta he ymmarsivat sanaakaan englantia tai mina heidan kieltaan. Joka kerta luulin tunnin alussa, etta talla kertaa vain seuraan opetusta, mutta aina huomasin opettajan kadonneen opettamaan jotain muuta luokkaa. No, selvisin, ja oppilaatkin ovat hengissa. ;)
Koyhyydesta paratiisiin...
Kyla opetti taas arvostamaan entista enemman sahkoa, vetta, vessaa ja sankya. Mutta aina se pistaa miettimaan. Se on vain niin erilainen maailma kuin tama. Vaikka luulin Mpulungun olevan erilainen, on Chipwa viela kauempana minun normaalistani. Toisaalta heille se on normaalia ja minun elamani heille kummallista. Paluumatkalla poikkesimme aivan ihanalla “paratiisirannalla”. Jos haluaa oman hiekkarannan palmuineen, hyvine ruokineen ja majoituksineen, kannattaa suunnata tanne! Oli aika upeeta. Tai oikeestaan tosi upeeta. Vain me kuusi. Eika yhtaan perassa juoksevaa lasta..;)
Koskettava hetki vankien kanssa
Tanaan kaytiin vierailemassa vankilassa ja vietiin taas ruokaa heille. Talla kertaa soimme vankien kassa, laulettiin ja myos vangit olivat tehneet laulun meille. Eras vanki kertoi, etta oli Jumalan johdatusta, etta han oli paatynyt vankilaan. Aluksi han ajatteli, etta vapaaksi paastessaan han aikoo kayda miehen kimppuun, kenen vuoksi oli vankilassa. Kuitenkin joka paiva, kun taalta oli viety vangeille ruokaa ja luettu Raamattua, han alkoi muuttua. Nyt han rukoilee taman miehen puolesta, jolle halusi pahaa. Han sanoi olevansa iloinen, etta joutui vankilaan, silla ilman sita han ei olisi kuullut evankeliumia. Oli mahtava nahda vankien laulavan ja rukoilevan yhdessa ja toistensa puolesta.
Aika taalla on mennyt tosiaan nopeasti. Edelleen suurin haaste on kuumuus, ja joka paiva on vain kuumempi. Toisaalta ehka siihen alkaa pikkuhiljaa jo tottumaan. Ensi viikolla aloitan ihan oikeesti opetusharjoitteluni...;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti