Taa viikko on vaan huristanut ohi. Presidentin vaalit oli tiistaina, joka oli kaikille vapaapaiva. Ja meidan koulussa koko viikko oli vapaata, koska uusi presidentti ilmoitettiin vasta perjantaina. Olin loppuviikon kotiopettamassa yhdessa perheessa. Perheen aiti kertoi, etta lapset eivat oppineet valtion koulussa mitaan, joten paattivat ottaa lapset kotiopetukseen. Nyt kaikki naapurit haluaisivat tuoda lapsensa heille opetettavaksi.
Talla viikolla oon saanut viettaa monia iltoja paikallisten perheiden luona illallisella, mista oon nauttinut. En ehka ole nauttinut ruoasta niinkaan, mutta seurasta ja siita, etta heidan kanssaan eniten oppii kultuurista. Tanaan olin kylan toisella puolella vahan koyhemmalla alueella yhden tyontekijan luona, ja han kertoi kuinka suuri etuoikeus hanen perheelle on, etta olin heilla kylassa. Yritin kertoa, etta taitaa olla suurempi etuoikeus, etta mina saan olla heilla kylassa.
Jotain, mita kaipaan. Jotain, mita tulen kaipaamaan.
Valilla sita kaipaa asioita Suomesta. Kun sita pesee pyykkia vahan valia, kaipaa pesukonetta. Ja kun taala tosiaan hikoaa kuin pieni sika, tulee pyykkia usein ja paljon. Kaipaan myos suklaata! Koko kylasta ei loydy ainoatakaan suklaapalasta (eika kylla muutakaan karkkia). Nyt olen alkanut kaivata myos puhdasta keittiota (jossa ei lentele miljoonaa karpasta eika jokaisessa ruokajutussa juokse muurahaisia tai muita otuksia). Toisaalta sita myos kaipaa iltoja, jolloin ei tarvitse vahan valia lisailla hyttysmyrkkya (olen uskollisesti kuluttanut jo kaksi purkillista). Niin, ja en uskonut kaipaavani Suomen viileaa syksya, mutta aina valilla kun vain istuukin ja hikoaa ku isommankin urheilusuorituksen jalkeen, miettii, etta Suomen syksy on toisaalta ihan jees. Mutta kun menee rannalle istuskelemaan tuulen aareen ja katselee jarvelle laskevaa aurinkoa, unohtaa viileyden kaipuun aika nopeesti…:) Toisaalta taalla on monia asioita, joita tulen varmasti kaipaamaan Suomessa. Aivan ihanat ihmiset ja se, etta aina on seuraa, kun sita kaipaa (ja aika usein myos silloin, kun sita ei kaipaa..). Jarvi, hiekka ja aurinko. Kiireettomyys. Aitous. Valittaminen. Ihanat lapset. Oma rauha kaikkien ihmisten keskellakin (ei televisiota, ei surffailua netissa, ei radiota…).
Mika mua on taalla puhutellut paljon, tiivistyy hyvin Matt. 16:24-25. Voi sita noyryytta naissa ihmisissa ja aitoa halua palvella Jumalaa ja lahimmaista. Kun oppisi nailta ihmisilta tuosta edes pienen palan kotiin viemisiksi…
Viime viikolla pohdin, miten selvian harjoittelusta. Taman viikon olen opettanut ja todellakin nauttinut! Toki haasteita on ja paljon, ja ne monet niista hyvin erilaisia kuin Suomessa. Olen jutellut paljon eraan etela-afrikkalaisen opettajan kanssa, joka on taalla avustamassa koulussa. On hienoa, etta on joku, jonka kanssa voi keskustella, mita hyva opetus voisi olla ja mita se voisi tassa koulussa olla. Mietimme, etta koulutyo taalla on kuin norsun syonti. Tuntuu mahdottomalta olla auttamassa tai edistamassa sita millaan tavoin, tyota kun on NIIN paljon. Mutta norsunkin voi syoda pala palalta ja pala palalta voimme myos koulussa olla auttamassa pienissa asioissa ja edistamassa pienin askelin. Opettajat taalla odottavat oppivansa paljon minulta (mika toki kannustaa suunnittelemaan tunnit mahdollisimman hyvin!), mutta uskon etta mina opin viela enemman taalla ollessani.
Yksi hassu juttu taalla on paikallisten englannin kieli. Valilla se pistaa nauramaan, valilla mietityttamaan... Bemban kielessa melkein kaikki sanat loppuvat i-kirjaimeen, joten he yrittavat myos paattaa kaikki sanat englannissa i-kirjaimeen. Kun opettaja luokassa laskee, han laskee “eighti, nini, teni, eleveni…” Ja jostain syysta kaikki vaihtaa l ja r –kirjainten paikkaa sanoissa, erityisesti lapset. Rat on lat ja play on pray. Tanaan yksi taalla olleista oli kirkossa ollessaan kuullut jonkun nuoren sanovan “We play for Zambia erections.” Jep.
Juuri kun olen innoissani suunnittelemassa ensi viikon tunteja, tulee tieto, etta luultavasti ensi viikolla ei ole kuin maanantaina koulua. Tiistaina on presidentin vaalit ja lasten on liian vaarallista kavella pitkat matkat kun mita luultavammin se ei ensi viikolla ole kovin turvallista. No ehkapa keksimme jotain muuta korvaamaan tunteja…
Koti
Paikka alkaa tuntumaan kodilta. Ihania ihmisia ymparilla ja asioihin alkaa tottumaan, paitsi kuumuuteen...(ja asioita Suomessa alkaa pitamaan aika luksuksena..;) Mun sangyn ylapuolella on ainakin seitseman isoa hamahakkia, mutta musta jotenkin vaan tuntuu, etta ne kuuluu sinne, eika niita siksi tarvi pelata. Niin, ja sain korvatulpat yhdelta tytolta, joten yot voi nukkua rauhallisesti. Kumma juttu on myos kahvi. Suomessa en juo kuin aamukahvin, ja taalla sanoin ensimmaisena iltana etten muuten juo kahvia. No niin vain kavi, kuten aina Afrikassa, etta kahvikuppi on kadessa lahes aamusta iltaan… (ehka se johtuu maidosta, joka on melkein kuin kermaa…)
Pari paivaa oon ollut kipeena. Kuumetta ja paa sairaan kipeena. Tyypit rukoili ja meinas etta ellei olo oo parempi tanaan, maanantaina mennaan malariatestiin. Onneksi tanaan oli superpaljon parempi olo eika lainkaan paa kipea!
Kaytiin myos poliisiasemalla perjantaina, koska viisumi pitaa uusia. Mulla piti olla business viisumi (jonka uusiminen maksaa 150 euroa), mutta yhtakkia huomattiinkin, etta mulla on visitor-viisumi, jota ei voi uusia, eli maksimiaika on 30 paivaa. Poliisiseta oli hyvalla tuulella ja paatti etta mun harjoittelu tai tyo taalla kuulostaa niin hyvalta, etta voin hyvin olla pitempaan ilman mitaan maksua!! Toinen poliisitati alkasi miettimaan, mita voisin tuolla saastyneella rahalla tehda – ostaa vaatteita? Ruokaa? Tehda jotain kiva? :) Sambialaisilla on kylla ihan huippu huumorintaju! Nama osaa nauraa vaikeille ja vaarallisille asioille. Mikaan ei ole liian pienta tai suurta, etteiko sita voisi ottaa huumorilla ja nauraa.
Tuntuu, etta taa onkin ennemminkin lahetystyon harjoittelu, ei opetusharjoittelu – no ehka jollain oli suuremmat suunnitelmat minua varten… Muutaman paivan olen ehtinyt tutustua kouluun talla. Aikamoinen koulukulttuurishokki. Kaikki on NIIN erilaista. Ekat paivat olivat vaikeita, ihan meinasi tippa tulla silmaan kun seurasin opetusta… Seurasin muutaman tunnin tokaluokkaa, jotka siirtyvat tammikuussa kolmannelle luokalle. Heilla oli matikan kertausta ja kovin olivat vaikeuksissa HYVIN helppojen yhteenlaskujen kanssa. Oman nimen kirjoittaminenkin tuotti monelle vaikeuksia. Mietin, ovatko opettajat lainkaan lukeneet opetussuunnitelmaa ja mita he ovat tehneet nama pari vuotta, jos nama asiat ovat edelleen vaikeita. Eras haaste on tietysti kieli. Kaikissa kouluissa pyritaan puhumaan englantia mahdollisimman paljon, jota oppilaat eivat osaa. Useissa kouluissa oppitunnit ovat kahden tunnin pituisia. Kylla – ekaluokkalaisilla. Ja koska heilla ei ole paljon valineita eika oppikirjoja, kuluu suurin osa ajasta opettajan kuunteluun tai kuorossa toistamiseen. Luokkakoot ovat usein ihan liian isoja. Opettajat taalla eivat usein ole kouluttautuneita, moni tulee suoraan yla-asteen jalkeen opettajaksi, ja esimerkiksi tassa koulussa opettajilla on vuoden koulutus takana. Nyt osaan tosiaan arvostaa Suomen opettajankoulutusta ja koulutusjarjestelmaa. Mietin, miten tulen selviamaan harjoittelusta taalla ja luulen, etta ainoa keino on taalla ollessa irtauduttava Suomen koulumaailmasta ja kaannettava ajatusmaailma Sambian koulumaailmaan ja koulutusajatteluun. Afrikka tarvitsee osaamista, joka kehittaa Afrikkaa – ja se osaaminen ei valttamatta ole samaa kuin lansimaalainen.
Muzungu Chipwassa!
No mutta, sitten Chipwan savimajakylaan! Vierailimme muutaman paivan pienessa hyvin perinteisessa Afrikkalaisessa kylassa ihan Tansanian ja Sambian rajalla – valtioita erottaa vain pieni kapea joki (joka tosin on taynna krokotiileja). Kyla oli hiekkarannalla ja oisin tahdet olivat upeita, koska lahimaillakaan ei ollut sahkoa. Vierailtiin siis yhden sambialaisen lahetystyontekijan luona ja meita valkoihoisia oli kolme. Tunne oli kuin elaimella elaintarhassa tai kalalla lasikipossa. Eli valkoisia ihmisia ei moni ollut aikaisemmin edes nahnyt. Missa ja milloin tahansa liikkuikin, kuuli lasten huutavan “muzungu, muzungu” (= valkoihoinen) ja juoksevan peraan. Jos istuin sisalla tehden jotain tai tekematta mitaan, oli vahintaan nelja silmaparia ikkunan takana tarkkailemassa minua. Jos menin pesemaan hampaita jarvelle, seurasi lapsilauma perassa. Jos kavelin kylassa, oli kummassakin kadessa vahintaan kuusi lasta. Aluksi tama valkoihoinen tuntui pelottavan heita: kun kaannyin yhtakkia tai rupesin puhumaan, juoksivat lapset akkia karkuun muutaman metrin. Hassua. Mieleeni tuli myos Suomessa tuttu leikki “Kuka pelkaa mustaa miesta?”. Moni vanhempi ihminen pelkasi valkoihoisia (samaistettiin aaveisiin tai muuten vaan kummiin juttuihin) ja pelko siirrettiin lapsille. Ihmettelin, kun moni aiti toi pienta itkevaa lastaan lahelleni ja mita lahemmas he tulivat, sita enemman lapsi huusi ja itki. Kysyin, miksi he tekevat niin, vaikka tietavat lapsen pelkaavan. Heilla on kuulemma tapana sanoa, etta jos lapsi ei kayttaydy kunnolla, viedaan heidat muzungun luokse. Toivoin, etta olisin voinut vaihtaa ihonvarini, naps.
Tarkoitus oli myos tutustua kouluun. Koulussa on paljon lapsia ja kolme opettajaa. Kaksi opettajaa olivat nama pari paivaa “jossain”, kuten on tapana, joten yksi opettaja opetti kaikkia luokkia juosten luokasta toiseen. Tarkoituksenani oli seurata opetusta, mutta paadyinkin opettajaksi koko paivaksi. Huomasin yhtakkia olevani 40 ekaluokkalaisen edessa opettamassa matikkaa – ilman etta he ymmarsivat sanaakaan englantia tai mina heidan kieltaan. Joka kerta luulin tunnin alussa, etta talla kertaa vain seuraan opetusta, mutta aina huomasin opettajan kadonneen opettamaan jotain muuta luokkaa. No, selvisin, ja oppilaatkin ovat hengissa. ;)
Koyhyydesta paratiisiin...
Kyla opetti taas arvostamaan entista enemman sahkoa, vetta, vessaa ja sankya. Mutta aina se pistaa miettimaan. Se on vain niin erilainen maailma kuin tama. Vaikka luulin Mpulungun olevan erilainen, on Chipwa viela kauempana minun normaalistani. Toisaalta heille se on normaalia ja minun elamani heille kummallista. Paluumatkalla poikkesimme aivan ihanalla “paratiisirannalla”. Jos haluaa oman hiekkarannan palmuineen, hyvine ruokineen ja majoituksineen, kannattaa suunnata tanne! Oli aika upeeta. Tai oikeestaan tosi upeeta. Vain me kuusi. Eika yhtaan perassa juoksevaa lasta..;)
Koskettava hetki vankien kanssa
Tanaan kaytiin vierailemassa vankilassa ja vietiin taas ruokaa heille. Talla kertaa soimme vankien kassa, laulettiin ja myos vangit olivat tehneet laulun meille. Eras vanki kertoi, etta oli Jumalan johdatusta, etta han oli paatynyt vankilaan. Aluksi han ajatteli, etta vapaaksi paastessaan han aikoo kayda miehen kimppuun, kenen vuoksi oli vankilassa. Kuitenkin joka paiva, kun taalta oli viety vangeille ruokaa ja luettu Raamattua, han alkoi muuttua. Nyt han rukoilee taman miehen puolesta, jolle halusi pahaa. Han sanoi olevansa iloinen, etta joutui vankilaan, silla ilman sita han ei olisi kuullut evankeliumia. Oli mahtava nahda vankien laulavan ja rukoilevan yhdessa ja toistensa puolesta.
Aika taalla on mennyt tosiaan nopeasti. Edelleen suurin haaste on kuumuus, ja joka paiva on vain kuumempi. Toisaalta ehka siihen alkaa pikkuhiljaa jo tottumaan. Ensi viikolla aloitan ihan oikeesti opetusharjoitteluni...;)
Valilla mietin, etta miksi olen taalla. Tyoharjoittelussa, kylla. Mutta valilla tuntuu, etta taalla ololle onkin jokin ihan muu tarkoitus. Laskin tunteja, joita harjoittelun aikana tulisi tehda ja saa nahda miten ehdin. Huomenna alkaa koulu taalla, mutta kuulin, etta tiistaista torstaihin olenkin jossain pikkukylassa parin tunnin venematkan paassa. Tosi hienoa paasta sinne, mutta sekin syo jo viikon harjoittelusta. No, ehkapa taalla ololle onkin jokin muu(kin) tarkoitus.
Orientaatiota ja haasteita...
Tama viikko onkin ollut orientaatiota tiimin tyohon taalla. OM:lla on taalla tiimilaisia ympari maailmaa ja tyota on monenmoista. On ollut hienoa kuulla, miten kukin on tanne paatynyt ja nahda, miten arvokasta tyota he taalla tekevat. On tosiaan aikamoinen uhraus luopua lansimaalaisesta hyvinvointielamasta ja tulla tanne. Isona haasteena itsellani on ainkin kuumuus.Vaikka kuumin aika on vasta joulu-tammikuussa, on taalla kuin saunassa. Toinen haaste talla hetkella on nukahtaminen. Meinasin ottaa korvatulpat, ja nyt kaduttaa etten ottanut. Oisin koirat ulvovat kilpaa ja jossain “baarissa” soi afrikkalainen popitusmusa ja kovaa. Se on janna, silla vaikka afrikkalaisilla ei muuta olisi, on heilla kovat kaitsarit – ja siitahan he ovat ylpeita! Parin viikon paasta on presidentin vaalit, joten kaupungilla kulkee autoja, joiden kaitsarit huutavat musiikkia ja kannatushuutoja omalle ehdokkaalle, ja sen aanen varmasti kuulee koko kaupunki. Jaan huoneeni eraan Papua Uusi-Guinealaisen naisen kanssa, ja han haluaa ehdottomasti pitaa ikkunan auki, jotta olisi viileampi. No, korvatulppien metsastys jatkuu.
Vetta ja krokotiileja
Yli viikon uurastuksen jalkeen kaivosysteemi on saatu kaivettua syvemmaksi ja nyt meilla tulee taas vetta! Tosin pesu jarvessa olisi edelleen paljon mieluisampaa, mutta. Eilen illalla eras tyontekija katseli, kun meidan koira taalla oli rannassa pyydystamassa rottia. Samaan aikaan kaksi isoa krokotiilia oli aikeissa pyydystamassa koiraa. Juuri meidan rannassa, jossa uimme ja pesemme pyykkia. Onneksi koira saatiin pelastettua, mutta nyt ei kylla ole jarveen menemista ainakaan hetkeen… Mutta hassua, miten uskollinen Jumala on – juuri kun mahdollisuutemme jarvessa peseytymiseen lakkasi ainakin toistaiseksi, saimme veden sisalle! Toivottavasti vesi myos riittaa.
No mitas muuta, kuin krokotiileja ja tyoharjoittelua (tai sen puutetta). Perjantaina olimme sairaalassa, keskusteltiin ja rukoiltiin potilaiden kanssa. Jalleen oli suru nahda, miten huonoissa oloissa potilaat taalla ovat. Eilen illalla istuskelin ilta-auringossa veneessamme ja katselin kaunista auringonlaskua. Kaunista! Tanaan pesin pyykkia rannalla (juu, olin varovainen krokotiilien kanssa, pari tyyppia oli mukana vahtimassa vetta..). Paikallisia lapsia oli uimassa ja huusi “muzungu, muzungu” eli “valkoihoinen”! Hih. Taalla se on kuitenkin “positiivinen tervehdys”.
Jo lahes viikko takana. Taalla minut on otettu ihanasti vastaan, ihmiset ovat tosi ystavallisia ja avuliaita. Muutaman ensimmaisen paivan vietin Lusakassa. Luotin paikallisiin, jotka totesivat kulkemisen olevan turvallista paivisin, ja niin se tuntui olevan. Ensimmaisena paivana menin huoltoasemalle syomaan. Odotellessani ruokaa eras pieni tytto tuli luokseni “Madam, I came to ask you a job for me”. No talla kertaa tytto ei saanut toita. Seuraavana paivana menin taas huoltoasemalle, siellahan soitettiin ylistysmusaa, Hillsongia! Cool!
Lauantaina tapasin Sambian, Malawin ja Ugandan eraiden kirkkojen piispan. Sovittiin, etta menen sunnuntaina kirkkoon hanen kanssaan. Se oli perinteinen sambialainen jumalanpalvelus. Oi, rakastan niita lauluja ja heidan laulamistaan niin paljon! Kerroin sen heille, ja kuoro teki minullekin tervetulolaulun Sambiaan. Kunpa ihmiset suomessakin laulaisivat yhta innokkaasti kirkossa! Paadyin myos pitamaan kirkossa puhetta. Piispa myos esitteli aluetta ja visiota. Kylassa ei ole koulua, joten he ovat rakentaneet vessan ja vesisysteemin kylaan seka ostaneet tontin klinikalle, joka rakennetaan heti, kun on rahaa. Myos koulurakennus on rakennettu, viela tosin puuttuu kalusteet ja opettaja. Itsellani syttyi heti visio kaikista opetusmateriaaleista ja tietysti itsestani opettajana siella! :)
Planin kummitapaaminen
Mina ja siskoni Heidi ollaan jo reilun kuuden vuoden ajan tuettu erasta tyttoa Planin kummitoiminnan kautta. Tytto asuu lahella Lusakaa, joten minulla oli mahdollisuus kayda tapaamassa hanta ja perhetta. Hanen omat vanhemmat ovat kuolleet, joten isoaiti piti tytosta huolta. Kyla oli todella keskella ei mitaan. Matkalla ostin muiden tuliaisten lisaksi perheelle maissijauhoja, saippuaa ja ruokaoljya. Voi kuinka perhe iloitsi ja mummo ryhtyi tanssiin kun saivat lahjan! Tapaaminen oli todella mahtava ja perhe (eli sukulaiset, joita oli yhteensa 17) olivat todella ystavallisia, vieraanvaraisia ja ihania! Perhe esitteli kotiaan eli savimajoja ja opetti tekemaan heidan perinteista ruokaa. Oli hienoa nahda Planin tyota alueella. Plan on tukenut hyvin paljon koulua, jossa kummityttomme kay, he ovat antaneet vuohia, jotka uusien synnyttya annetaan naapurille. Plan myos kouluttaa katiloja kyliin, joista naiset eivat paase tai ehdi sairaalaan synnyttamaan. Lisaksi Plan on muun muassa antanut lainaa peltojen viljelemiseen.
Kavimme myos katsomassa kylan koulussa. Periaatteessa luokan maksimikoko on 35 oppilasta, mutta taalla oppilaita oli 45 luokassa, koska muita kouluja ei ollut. Suurimpana haasteena tosin nahdaan kieli. Kouluissa opetetaan englanniksi ainakin alaluokkien jalkeen, mutta kuitenkaan suurin osa oppilaista ei ymmarra englantia.
Oli ilo huomata, kuinka vahalla rahamaaralla me Suomesta voimme auttaa yhta lasta, perhetta ja jopa koko kylayhteisoa. Meilla on kaikki, mutta heilla tuskin mitaan. Parin ravintolalounaan hinnalla pystyy niin paljon auttamaan!
Lake Tanganyika
Saavuin eilen Mpulunguun. 17 tunnin ajomatka tapotaydessa bussissa Lusakasta Mapulunguun meni hyvin – lukuunottamatta kahta renkaan puhkeamista. No onneksi oli myos kaksi vararengasta. Loppumatkasta jonkun laukku tippui kyydista joten palasimme etsimaan sita. Loysimmekin sen jonkin ajan kuluttua. Onneksi ihmiset ovat taalla tottuneet odottamaan ja ottavat huumorilla vastaan vastoinkaymiset!
Saavuttiin aamulla tanne Lake Tanganyikaan, jossa on siis tarkoitus tyoharjoittelukin tehda. Koulut alkaa loman jalkeen vasta ensi maanantaina, joten on muutama paiva aikaa orientoitua paikkaan. Lake Tanganyika on maailman toiseksi suurin jarvi, aivan ihana! Pulahdimme heti sen kirkkaaseen ja lampimaan veteen virkistaytymaan. Uiminen siella on periaatteessa turvallista. Rannalla jossa uimme, on kylla krokotiili, mutta kylan ihmiset kutsuvat sita uskolliseksi krokotiiliksi. Se tulee aina iltaisin 6-7 aikaan esille, joten emme ui enaa viiden jalkeen. Paivalla on niin paljon menoa ja melsketta jarvella, joten se pysyy omissa oloissaan. On siis vain luottaminen krokotiilin uskollisuuteen, ei tuota ihanaa jarvea voi vastustaa talla helteella! Nyt on siis kuiva kausi ja vesi loppu, joten senkin vuoksi on turvauduttava jarveen peseytymisessa ja ruoka- ja juomaveden hakemisessa. Vesi muuten maistuu puhdistamisenkin jalkeen kalalle.
Mpulungu on melko pieni kaupunki, tai pitaisiko sanoa kyla. Tosin aivan ihanan oloinen. Kavellessa lapset juoksevat luokse, huutavat “Mulishani, How are you?” Kylassa on pieni tori ja muutama pieni “kauppa”. Lahes kaikki elama on jarven ymparilla, vuorokauden ympari joku on kalastamassa, naiset pesevat pyykkia ja lapset uivat. Rannalla on tori, joka aamusta iltaan on ihmisia taynna.
Tanaan kavimme kirkossa, jonka Livingstone rakennutti ensimmaisena lahetystyontekijana alueelle. Kavin myos vankilassa. Sinne viedaan joka paiva taalta ruokaa ja keskustellaan heidan kanssaan, koska valtio ei anna heille ruokaa, tai ei oikeastaan mitaan. Tassa vankilassa ihmiset istuvat vain pienista rikoksista kuten varastamisesta, ja useat ovat tulleet Sambiaan Tansanian tai Ugandan rajoilta ilman papereita. Oli surullista nahda todella pienet sellit, joissa kussakin oli 14 miesta. Heilla ei ole siella vessaa, ei patjoja, joilla nukkua. Ei mitaan. Ihmiset, jotka vievat heille ruokaa ja antavat aikaansa heille, tekevat arvokasta tyota!
Eli Afrikassa ollaan. Oikeessa Afrikassa. Taas oma sopeutuminen tanne. Onneksi en oo nahnyt kuin yhden hamahakin vasta, tosin se oli aika iso.
