Tongwan kylässä tapahtuu

Nyt kun koulut eivät ole vielä alkaneet, olen tehnyt kaikenlaista muuta: auttanut toimistossa ja keittiössä, pitänyt tietokoneopetusta opettajille, tehnyt kotikäyntejä opettajien kanssa, siivonnut luokkahuoneita ja vain rentoutunut ja nauttinut. Koulut eivät ala ensi viikollakaan täällä Mpulungussa, koska taas on ollut kuolemia koleran takia. On aika huolestuttavaa, ellei koleraa saada kuriin ennen sadekautta, jolloin se leviää entistä nopeammin. Kouluvuosi loppuu joulukuun alussa, joten paljon olisi myös oppilailla opittavaa ennen sitä! Ja kieltämättä vähän turhauttavaa, kun itse on tullut tänne ennen kaikkea koulun takia. Mutta toisaalta eihän niistä Jumalan suunnitelmista koskaan tiedä, ehkä mulle onkin varattu ihan muut suunnitelmat tänne kuin koulu?

Muzungu ja lapset

Tänä viikonloppuna oltiin pienessä järven rannalla olevassa Tongwan kylässä, jonne veneellä mentiin kolmisen tuntia. Aika lailla erilainen maailma ja tapa elää, mihin itse on tottunut. Ei ole sähköjä, ei juoksevaa vettä, ei toria tai muita ”elämän ylellisyyksiä”. Koulu kylässä on, ja siellä on kaksi luokkaa, yli sata lasta ja yksi opettaja (joka on usein poissa, jos on parempaa tekemistä kuin opettaa)… Lapsia on paljon ja he ovat aivan valloittavia ja ihania! Toisaalta olo oli aika usein kuin eläintarhan eläimellä. Lapset huutavat muzungua (valkoihoinen), seuraavat laumoittain minne ikinä menet ja tappelevat keskenään siitä, kuka saa pitää kädestä. He yrittävät hinkata käsivarresta ”vaaleaa likaa” pois ja katsovat tarkasti kaikkea mitä teet. Aika söpöä, mutta myös aika väsyttävää touhua itselle pari päivää. Välillä kieltämättä huvitti koko tilanne. Kerran olin istumassa rannalla ja pesin käsivarsiani (joita lapset yrittivät kovasti hinkata likaisilla käsillään). Käteni oli siis melko likaiset ja ruskeaa likaa valui käsivarsia pitkin. Jo oli lapsilla ihmettelemistä, kun ruskea väri valuukin pois ja alta paljastuu entistä valkoisempi iho!

Laupias kongolainen
Leikimme ja pelailimme lasten kanssa (mikä oli välillä haaste, kun yhteistä kieltä ei juurikaan ole) ja lauloimme paljon (mikä on mahtava tapa mulle oppia bembaa ja heille englantia). Opetimme myös tarinan Laupiaasta Samarialaisesta näytelmän. Tosin muutimme tarinan laupiaaksi kongolaiseksi, ja tarinassa kylän päämies eikä noitatohtorikaan auttanut ryöstettyä sambialaista. Lapset näyttivät nauttivat tarinasta! Ja kylläpä mä muuten nautin nukkua teltassa ja kuunnella järven aaltoja ja Afrikan ääniä!

Pojat punnertaa!

Elämää…
Toisaalta tollaset kyläkokemukset auttaa arvostamaan asioita, joita pidetään itsestäänselvyytenä. Ja ne auttaa avaamaan silmiä maailman kärsimyksille… Suurin osa kyläläisistä syö joka päivä vain nshimaa (maissipuuroa) eikä mitään muuta, kasviksia ei ole tarjolla. Lapsista näkyy aliravitsemus ja mahat pullottaa nshimasta. Sairaaloita ei ole. Kun olimme lähdössä pois, yksi raskaana oleva nainen oli synnyttämäisillään. Paikka, jossa hänen oli synnytettävä, oli puoliksi rakennettu talo, jossa ei ollut kattoa, vain maapohja ja paljon kärpäsiä ja likaa kaikkialla. Naiset, jotka olivat auttamassa, pitivät kumihanskoja, mutta koskivat niillä myös likaiseen lattiaan ja seiniin… Ehdotimme, että nainen olisi tullut veneemme kyydissä kaupunkiin ja päässyt sairaalaan synnyttämään kun oli vielä aikaa. Lupaa tuli kuitenkin kysyä anopilta, ja hän kieltäytyi. Kuulemma sairaalaan mennään synnyttämään vain, jos on äärimmäinen vaaratilanne eli kun toivoa ei juurikaan enää ole.

Järvellä <3