Totta puhuen…
Jos rehellisiä ollaan, neljä kuukautta sitten Sambiaan
lähtiessäni pohdin kaikenlaista. Päällimmäisinä oli ajatus, että okei, ehkä mä
voin antaa neljä kuukautta elämästäni Jumalan työhön. Mutta tää saa olla viimeinen
kerta Afrikassa. Sitten mä voin rakentaa hyvän elämän Suomessa. Aion muuttaa
kivaan kämppään, etin kivan työpaikan ja asettaudun vähän pysyvämmin johonkin.
Alussa kieltämättä oli vähän haikailuja koti-Suomeen ja mietin, mitä ihmettä mä
täällä taas teen. Mutta kuitenkin heti astuessani Sambiaan mä tiesin, että se
on Jumalan tahto ja mun oli hyvä olla. Nyt neljä kuukautta myöhemmin tajuan,
että Jumala antoi niin paljon enemmän mulle, mitä mä pystyin toivomaan tai mitä
mä voin antaa Hänen työllensä. Mun aikani tuolla oli täynnä mahtavia hetkiä,
joita en vaihtaisi pois. Ja ajatus siitä, että tuo sai olla viimeinen kerta…
no, nyt ajatus on, että toivottavasti seuraava kerta tulee ja pian! Elämä vaan Suomessa
ei oo yhtä jännittävää. Ja jos on Jumalan kutsu tiettyyn paikkaan, tiedän että
se paikka on paras.
”I never knew of a morning in Africa when I
woke up that I was not happy.”
Tällä hetkellä istun bussissa kohti Livingstonea. Lauantaina
oli aika jättää hyvästit Mpulungulle ja tiimille – hyvin haikein fiiliksin. Tai
oikeastaan en jättänyt hyvästejä, vaan sanoin muiden lomalle menijöiden tapaan,
nähdään taas pian. Jotenkin en usko, ettenkö palaisi takaisin joku päivä.
Mpulungu ja tiimi on koti ja nyt tuntuu vieraalta palata Suomeen, vaikka neljä
kuukautta ei olekaan pitkä aika. Tiedän, että tuun ikävöimään kovasti elämää ja
ihmisiä Sambiassa kun palaan Suomeen. Elämä Mpulungussa on yksinkertaista,
mutta toisaalta siten myös kaunista. Kun haluat ostaa leivän, ei tarvitse
miettiä miljoonan vaihtoehdon välillä, kun vaihtoehtoja on vain yksi. (Siksi ehkä sambialaiset eivät ole hyviä
päättämään vaihtoehtojen välillä – ja hei, mähän kuulun tähän samaan ryhmään!) Ei tarvitse turhautua ihmisruuhkiin, eikä tarvitse stressata miljoonaa asiaa.
Vesi hanasta ja sähkö ei ole itsestäänselvyyksiä, mutta toisaalta ei niiden
tarvitsekaan olla. Ihminen pärjää ilmankin. Tuntuu varmaan aika oudolta
Suomessa kun sähkökatkoja ei ole enää päivittäin, sähkö on aina yhtä voimakasta
(!) ja kaupassa odottaa miljoona vaihtoehtoa!
Hemingwayn ajatus on niin totta ja mietin, miksi
ihmeessä näin. Miksi kaipaan niin paljon takaisin Afrikkaan? Voisin varmaan
luetella monia asioita, miksi elämä Suomessa olisi parempaa kuin Afrikassa. Ei
jatkuvia sähkö- ja vesikatkoksia, ei liiaksi ötököitä, ei jokailtaisia sängyn
ötökkätarkastuksia, suklaata saa kun menee kauppaan, ei jatkuvaa hikoamista,
monipuolisempi ruoka, harrastukset, kieli on tuttu jne… Mutta, mutta. Kun
ajattelen elämää Sambiassa, voittaa hyvät asiat mennen tullen nuo vaikeat tai
haasteelliset asiat.
On tietysti totta, että aurinko tekee ihmisissä ihmeitä.
Ehkä siksi afrikkalaiset ovat niin iloisia aina. Sambialaiset ovat mahtavia
ihmisiä. Ei ihme, että tämä on yksi turvallisimmista maista Afrikassa. Näin
yksin reissaajana on kiva, kun uskaltaa liikkua yksin ja ihmiset ovat aina
valmiita auttamaan. Ihmiset tervehtivät, vaikkeivät tunne toisiaan. Sambialaiset
ovat mielettömän ystävällisiä ja huumorintajuisia. Heidän kanssaan voi nauraa
ja on helppo ystävystyä. Surut jaetaan, ihmistä ei jätetä yksin suremaan tai
sairastamaan. Ystävyyssuhteita on helppo rakentaa, ja oli mahtavaa huomata,
kuinka muutaman kuukauden jälkeen tuntee monia ihmisiä kaupungilla kävellessä.
Ihmissuhteita arvostetaan (ja ehkä juuri siksi ihmiset ovat aina myöhässä, kun
tuttuja on monia ja tutun ihmisen tavatessa tiellä et voi vain tervehtiä, vaan
joudut oikeasti pysähtymään ja vaihtamaan kuulumiset). Asioita ei oteta liian
vakavasti eikä turhasta stressata. Huomasin, että en ole työskennellessäni
koskaan stressannut yhtä vähän. (Ja kyllä – kehokin toimii sen ansiosta huomattavasti
paremmin, huolimatta epäterveellisestä ruoasta!)
Yksinkertaista,
kaunista ja jännittävää…
Tuun kaipaamaan niin monia asioita. Tuun kaipaamaan meidän
ihan parasta tiimiä, tai oikeastaan perhettä. Tuun kaipaamaan antoisaa työtäni koulussa ja koulun oppilaita. Tuun kaipaamaan niin monia
pieniä asioita. Elämä Suomessa vaan ei oo jännää. Afrikassa et voi koskaan
tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun luulet jonkin asian sujuvan, niin
no…ehkä se siitä sujuvuudesta. Mutta se ehkä juuri tekeekin Sambiassa
elämisestä mahtavaa. Yksinkertaista, mutta jännittävää ja elämysrikasta!
Oon oppinut paljon. Tuntuu niin etuoikeutetulta olla täällä
ja saada oppia niin kulttuurista, ihmisistä, itsestä, Jumalasta kuin
opetuksesta ja työstä täällä. On huippua työskennellä erilaisten ihmisten
kanssa eri kulttuureista. On hienoa oppia itsestä ja elämästä. On hienoa, kun
huomaa, ettei asioita tarvitse ottaa aina niin vakavasti. Eikä aina huutaa kun
tapaa hämähäkin tai muun ällö-ötökän. Afrikassa eläminen antaa myös vähän
toisenlaista näkökantaa asioihin. Kuten nälänhätä.
Pistää miettimään, valittaako ruoasta, kun naapurissa lapset eivät saa ruokaa
nälkäänsä. Malaria. Kylissä ihmisiä
kuolee malariaan päivittäin, koska heillä ei ole lääkitystä – sitä ilmaista
lääkitystä, joka tosin vaatii venematkan kaupunkiin. Toisaalta ajatus siitä,
että lääkärit Suomessa pitävät hulluna, kun ei syö malarian estolääkitystä, on
mieletön. Miksi mun pitäisi syödä hullun vahvoja lääkkeitä, kun ajoissa
aloitettu lääkitys parantaa sairauden alle viikossa. Omaisuus. Suurella osalla sambialaisista omaisuus mahtuu varmaan
pariin matkalaukkuun, mutta silti välillä tuntuu, että heillä on niin paljon
enemmän kuin länsimaalaisilla. On toki totta, että raha auttaa elämään
rennompaa elämää, mutta jos ilo puuttuu elämästä, ei omaisuudellakaan tee juuri
mitään. Ja tuntuu hullulta, miten paljon tavaraa sitä itsellä on, ja silti sitä
osaa valittaa pienistä puuttuvista asioista. Välittäminen ja antaminen. On helppoa antaa paljosta. Mutta kun
kokee, että köyhät tarjoavat parhaimmat ruokansa siitä vähäisestäkin vieraalle
ja sen takia vaikka näkevät nälkää loppuviikon, on aika hurjaa. Joskus kun
itsellä on reilusti rahaa, on mukava antaa vähän ylimääräistä kolehtia tai
muuta. Mutta luulen -ja toivon (!) että silmäni eivät olisi enää sokeat
hädälle.
”Niin pysyvät nämä
kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” 1 Kor. 13:13
Jumala ei kutsunut elämään itsekästä, mukavaa elämää
ajatuksena auttaa toisia, jos ois joskus sellanen fiilis. Jumala kutsui
rakastamaan, ja aika usein se tarkoittaa omalta mukavuusvyöhykkeeltä
poistumista ja antamista. Mutta toisaalta antaminen tuottaa niin paljon suuremman
ilon kuin saaminen. Kun uskaltaa poistua omalta mukavuusvyöhykkeeltä, saa kokea
ihmeitä ja oikeasti nähdä ja kokea Jumalan toimivan. Opin paljon uskosta,
toivosta ja rakkaudesta. Ja opin, että suurin niistä on rakkaus.
